Eilinen oli päiväksi jokseenkin omituinen. Selviydyin neljän tunnin yöunilla, enkä edes muistanut sitä ennen kuin vahingossa sammuin sänkyyn ja heräsin yhdentoista pintaan yöllä.
Kaverille tuli avauduttua ja yllätyin, miten hyvin se kaiken otti. Hän puhui minusta hienosti, vaikka tuntuikin, etten ole sama henkilö, josta hän kertoo. Mutta jotenkin silti tiedostan, että suurin osa ongelmista on omassa päässäni. Lohdullista on se, että tiedän mistä ne johtuvat ja voin sitä kautta vaikuttaa niihin.
Pelkään epäonnistumista niin paljon, että on hankalaa tehdä mitään mitä haluaisin tehdä. Jos ikinä teenkin jotain sellaista, mitä haluan ja onnistun siinä, en osaa iloita siitä. Olen usein vain helpottunut, etten kussut koko hommaa ja, että seuraavan kerran voin pärjätä paremminkin. Onnistumiset eivät tunnu miltään. Suoriuduin vain jostain, kuten minun kuuluikin.
En väitä, että vanhempani olisivat narsistisen persoonallisuushäiriön pahemmassa ääripäässä, mutta narsistisia piirteitä heissä on, jotka ovat myös minuun vaikuttaneet. Joita myös todennäköisesti löytyy itsestänikin. En vain ole asian käsittelyssä päässyt niin pitkälle, että pystyisin niitä tunnistamaan itsestäni, tai saatika olisin edes miettinyt vielä muuta kuin asian hyväksymistä ja siitä ylipääsemistä, niin sanotusti toipumista. Haluan kyllä muuttaa itseänikin, enkä jakaa tätä perintöä eteenpäin.
Huomaan muuttuneeni ihmisenä, reagoin eritavalla asioihin, joihin olisin joskus reagoinut toisin. Tavallisesti olisin ottanut syvästi itseeni siitä, kun minun ja parin ystäväni välille aiheutui sanaharkkaa täysin mitättömästä aiheesta ja tuntui epäreilulta, että kumpikaan ei suostunut näkemään minun kantaani asiassa. Loppujen lopuksi jätin asian sikseen, enkä tehnyt siitä tavanomaista draamaa, mitä joskus toiste ehkä olisin saanut aikaan loukkaantumalla ja kantamalla kaunaa. Nyt tosiaan pahoitin hieman mieleni, mutta annoin asian olla. En ole asian suhteen mieltäni muuttanut ja pitäydyn yhä kannassani, mutta päästin irti. Myönnettäköön, että tuntui hyvältä päättää, etten anna sen kiistan pilata päivääni.
Ongelman ymmärtäminen on tuntunut hyvältä ja omalla tavallaan irtauttavalta. Tavallaan olen toipumisen aloittanut jo viime syksynä, kun päätin monen monituisen riidan ja äidin humalasoittelujen päätteeksi, että otan vähän etäisyyttä vanhempiini. Isää näen keskimäärin kerran viikossa. Äiti ei soittele viikkoihin tai kuukausiin, enkä aina edes jaksa vastata kun lopulta soittaa, enkä koe siitä enää syyllisyyttä. Äiti siis yleensä soittaa vain silloin, kun tarvitsee minua johonkin tai minun apuani. Toisin sanoen siis, käyttää ikään kuin hyväksi, sillä en ole aikaisemmin pystynyt syyllisyyden tunnossa kieltäytymään mistään. Enkä itse jaksa soittaa hänelle, sillä koen tulevani aina pakotetuksi asioihin, joita en haluaisi tehdä. Joskus tuntuu siltä, että muutun aivottomaksi robotiksi, joka tekee kaiken mitä sanotaan. Minuuteni musertuu hänen seurassaan, lakkaan olemasta yksilöllinen ihminen ja ajattelemasta itse.
Sama tapahtuu isänkin kanssa tietyissä oloissa. Huolella valittujen keskustelunaiheiden vuoksi en koe niin usein itseäni poljetun maantasalle. Vaikka on hänenkin kanssaan hetkiä, jolloin olen musertunut täysin. Viimeeksi viime kesänä, kun tulin hävittäneeksi kissani, koska isän mielestä ne ovat sairaita. Kerran lähdin kävelemään hänen luotaan, kun hän sanoi, että hävittäisin ne ja hakisin hänen naapuriltaan terveitä tilalle. Kissoissani ei siis ollut varsinaisesti mitään muuta vikaa, kuin se, että molemmat olivat eläinsuojelutapauksia. Päädyin viemään ne takaisin eläinsuojelulle, sillä ahdistuin siitä, että isä aina puhui vain niistä ja niiden "viallisuudesta". Harmittaa vieläkin, että annoin ne pois.
Mutta ehkä kaikki muuttuu nyt pikkuhiljaa kun minä muutun.
Tänään kävin Suden kanssa treenaamassa jäällä. Pääasiassa kontaktijuttuja, vähän muutakin. Leikittiin myös hurjasti. Nyt se on nukkunut ketarat kattoa kohden viimeiset kolme tuntia. Ajattelin myöhemmin, ehkä yöllä, käydä lenkillä.
Nyt harkitsen, että olisiko pääsiäisen kunniaksi oikeutettua syödä suklaata vai ei. Tänäänkin olen elänyt vain kahdella salaattiannoksella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti