Ei mennyt itsenäisyyspäivä järin hilpeissä tunnelmissa, vaikka muuta suunniteltiinkin.

Päivä alkoi siitä, että noustiin junaan kaverin kanssa ja suunnattiin Helsinkiin.
Ohjelmaan kuului vierailu hänen äitinsä luona eräässä hoitokodissa ja sen jälkeen oli tarkoitus mennä syömään hänen tuttujensa kanssa.

Hoitokotivisiitti oli rankka. Hänen sisarensa oli myös mukana. Tunsin oloni ulkopuoliseksi ja kiusaantuneeksi. Eikä se sen helpommaksi muuttunut kun kaveri murtui kahvipöydässä kyyneliin. Vaikka olen käynyt henkisen tuen kurssin ja ymmärrän ihmismielen liikkeitä mielestäni hyvinkin paljon, silti jotenkin jäädyin ja enkä ollut varma mitä tehdä.
Hänen sisarensa onneksi ratkaisi tilanteen ja nousi lohduttamaan. Tarjosin itsekin olkapäätä myöhemmin. Sekin omalla tavallaan huvitti, että tuntui kuin sisar olisi hieman "esiintynyt" ja häsläsi siksi kaikkea - mm. kysyi onko se (visiitti) minusta rankkaa ja totesin "ei" sen enempää ajattelematta, johon hän koki tarpeelliseksi sanoa, että hänelle ja x:lle on, tähän vastasin vain, että ymmärrän kyllä - ja vaati vielä jäämäänkin, vaikka myöhästyttiin sieltä illalliselta melko reippaasti.

Olen vähän huono puhumaan tuntemuksistani. Kiellän kaiken aina viimeiseen asti. Eli ei se rankkaa ollut, mutta ei se helpoimmastakaan päästä ollut.

Siitä sitten taksilla ravintolaan. Olo oli kuin näyttelyeläimellä. Ihmiset oli jo tilanneet ja hyvässä nousussa. Tunnelma oli aluksi iloinen, mutta muuttui pian. Ensimmäiseksi tilaamani ruoka sai tuomioita osakseen: tilasin salaattia ja nämä päivittelivät, että lihatta ei elä. Sen jälkeen känniset naiset pohtivat miksi minut oli raahattu sinne. Ääneen toisilleen. En vastannut odotuksia.

Naiset tahtoivat baariin laulamaan karaokea, joten ei siinä sitten auttanut kuin mennä. Siellä alkoi kiukuttelu, että näytän vihaiselta, onko mulla joku hätänä, jne. Kymmenen minuuttia ehdin istua ja yhden jägershotin ottaa, ennen kun vitutti ja marssin ulos.

Kaveri tuli hetken päästä perässä ja sitten yksi toinen. Se toinen yritti puhua, mutta pakene/taistele -reaktio jylläsi niin vahvana, että meinasin lyödä, kun se koski olkapäähän.

Lähdin lopulta etsimään bussipysäkkiä ja majapaikkaani pääsinkin monta tuntia etuajassa.

Viimeinen kerta kun pk-seudulle erehdyn.

Put me to sleep.

Välillä haluaisin syödä itseni kuoliaaksi ja samalla haluaisin kuihtua pois. Syömishäiriö on kuin hidas itsemurha. En näe itsessäni mitään rakastamisen arvoista, enkä siksi usko, että kukaan voisi rakastaa minua todella. Joten sama kai se on kenen käsivarsille kuihtuu.

Olen kyllästynyt ihmisiin.

...ja ilkeyteen, tekopyhyyteen, kaksinaamaisuuteen, kateellisuuteen, elitismiin, valehteluun, pätemiseen, suorittamiseen, ylpeilyyn, itsekeskeisyyteen... Kaikkeen. Harrastan noista jotain itsekin, mutta kyllästyttää. Ärsyttää. Vituttaa. Inhottaa.

Yritä nyt sitten luottaa siinä kehenkään, kun kenenkään käytös ei siihen kannusta.

Olen ollut viimeiset kuukaudet melko hirveä ihminen. Kärsimätön ja vihainen. Olen parhaimmillani todella kärsivällinen ja ymmärtäväinen, elämänmyönteinenkin persoona. Mutta jotenkin... haluaisin välillä, että joku olisi minua kohtaan ymmärtäväinen ja kärsivällinen. On ollut paljon asioita, joista olen halunnut puhua - on tarvinnut puhua - mutta en silti ole saanut itsestäni ilmoille muuta kuin valittamista. En ole tietoisesti halunnut valittaa ja siksi olen pyrkinyt pitämään kaiken sisällä, jonka vuoksi olen ollut lyhytpinnainen, kärsimätön, vihainen ja ilkeäkin. Mutta en kai minäkään voi kaikkea pitää sisälläni ikuisesti, tai siis, ei minun kuuluisikaan pitää.

Tämän vuoksi olen menettänyt ihmisiä. Jonkun mielestä hyvä ystävä ei käännä selkäänsä, mutta ei kai hyvä ystäväkään voi kaikkea paskaa ottaa niskaansa. Mutta toisaalta, tärkeimmäit ihmiset ovat edelleen jääneet ja yrittäneet auttaa minua näkemään omat virheeni.

Pää tosin on silti sitä mieltä, että ei kaikki voi aina minustakaan johtua. Loppujen lopuksi olen aina todennut itselleni, että en ymmärrä sosiaalisuutta. Yhden entisen ystävän mielestä siihen kuului valehtelu. Ollakseen sosiaalinen, piti valehdella. Hänen mielestään rehellisyys oli epäsosiaalista käytöstä.

Minun on hankala ymmärtää, sillä koen rehellisyyden olevan yksi peruspilari ihmissuhteissa. Ilman rehellisyyttä ei voi olla luottamusta. Ilman luottamusta ei - ainakaan minulle - ole yhtään mitään. Minä haluan luottaa ihmisiin ja haluan olla itsekin luottamuksen arvoinen. Suhtaudun luottamukseen siten kuin se olisi minulle kunnia. Sillä sitä se on. Minulle on kunnia, että minuun luotetaan. Pyrin tekemään kaikkeni, että en rikkoisi toisen ihmisen luottamusta. Pääosin siksi, että oman luottamukseni voi tuhota vain kerran. Anteeksi voin antaa monessakin asiassa, mutta ei se tarkoita sitä, että luottamuksen palautuminen olisi itsestäänselvyys. Ihmissuhteet, joissa ei ole luottamusta, kuihtuvat hiljalleen pois.

Sellasta.
Voisin alustavasti suunnitella lenkkiä noin tunnin päähän. 10h syömättä, ups. Lenkin jälkeen voisin rohjeta aamupalaselle, ellen vitkuttele sitä sitten kahdeksaan saakka. Nähtäväksi jää.

100/100

I'm done.

73/100: pikainen päivitys

Vielä sinnittelen. Tänään juotu kolme litraa. Puolikas purkki piimää, purkki vital -mehua ja nyt olen särpinyt maitoa. Niiden lisäksi sitten vettä.

Vielä sinnittelen. Huominen enää ja sitten olisi aika siirtyä kiinteän safkan pariin. Liki viisi kiloa tähän mennessä poistunut kehosta. Katsotaan huomenna miltä näyttää.

Olo on ollut fyysisesti ja psyykkisesti hyvä. Nälkää ei ole ollut. Hyvillä mielin eteenpäin.

49/100

kahvi 300 ml
kahvi 300 ml
lightmehu 700 ml
lightmehu 700 ml
lightmehu 700 ml
= 2700 ml

I can do this.

~ ♠ ♣ ♥ ♦ ~

Eilen illalla teki melko tiukkaa, tai toissa iltana siis, mutta selvisin. Sama ahdistava pakko-saada-jotakin -olotila jatkui vielä aamulla, mutta parilla kupillisella kahvia hävisi nälkä ja selvisin. Huomenna on varmaan pakko hakea maitoa, että jaksan loppuun asti. Maito pitää kylläisempänä kauemmin kuin muut nestemäiset.
Kävin koirien kanssa ulkona ja keitin äsken hieman teetä, johon laitoin pari murua fariinisokeria, vaikka normaalisti en minkäänmoisia sokureita kahviin saati teehen laitakaan. Keho huutaa ja yritän hiljentää sitä huutoa jollain.

Jonkinlainen henkinen kynnys tuli ylitettyä aikaisemmin. Mieliala heilahtelee, koska ruoka on aina ollut lohduke. Eikä pää osaa käsitellä tilannetta, jossa se ei voi hukuttaa huonoja tuntemuksia mielihyvähormonihumalaan. Kärsin kai ikään kuin vieroitusoireista. Neljän vuorokauden paasto ei vahingoita ketään, joten kropalla ei ole mitään hätää, vaikka se panikoi. Oikeakin nälkä tulee esiin, eikä katoa vain mielitekonälän alle. Tämä on nollaus.

Fyysisesti on siis ollut ihan hyvä olla, mutta henkinen puoli tosiaan koki kovankin kolauksen. Harvinaisen hirveä alakulo iski. Itkin ja sitä rataa. Olin jo mieltänyt paikkani köyden jatkoksi, sitten se yhtäkkiä helpotti ja hälveni pois. Tilalle jäi väsynyt, turrahko olo. Mutta ehdottoman määrätietoinen olo. Minä pystyn tähän.

Samalla mietin tulevaisuutta. En saa mitään ikinä tehtyä loppuun asti. Kaikki jää jotenkin aina puolitiehen ja se häiritsee. Itsekurin puute häiritsee. En tiedä jaksanko mennä mihinkään opiskelemaan ensi vuonnakaan, koska epäilen, etten saa sitä käytyä loppuun kuitenkaan. Armeija voisi olla tässä välissä hyvä vaihtoehto. Jos vaikka se kurin määrä kasvaisi. Tiedä sitä.

Sitäkin tässä ehdin pohtia, että pitäisikö kokeilla synefriiniä.

Ai niin, sitäkin piti hehkuttaa, että paasto on tähän mennessä vienyt mennessään 2,8 kg ! Pääsin siis BMI 33 alle !

Ensi vuoden aion aloittaa 7-alkavilla luvuilla. :) Eli BMI hieman alle 28.

22 h

glögi 1000 ml, 500 kcal
vesi 1400 ml
tee omena-kaneli 300 ml
= 2700 ml

I'm holding on.

Paasto

Pakenen paaston puhdistavuuteen. Ainakin toivoakseni. Äärimmäinen itsekurin puutos vaatii äärimmäiset keinot. Paastoa takana tunnin verran ja tavoitteena ainakin 95 h lisää, ehkä jopa 99 h.

Eräänlaista katkaisuhoitoa tämäkin.

Nukuin 22 tuntia. Vuorokausirytmi on lievästi olematon. Valvon vuorokauden ja nukun toisen. Tänään tosin lupasin itselleni mennä aikaisemmin nukkumaan. Tosissani yritän mennä.

En ole saanut tänään mitään aikaiseksi. Huomenna täytyisi aloittaa siivous. Joulukuu lähenee ja Itsenäisyyspäiväksi täytyy mennä PK-seudulla käymään jossain illanistujaisissa. En menisi, ellei olisi esitetty toivetta, että minäkin näyttäytyisin siellä. Vähän tosin huolestuttaa, sillä en tunne sieltä ketään ja pelkään, että alkoholiakin on tarjolla. Alkoholia vastaan ei sinällään ole mitään, enkä mikään alkoholistikaan ole, enkä halua siellä juoda anyway, mutta se ei ole kivaa, jos kaikki muut ovat tanttarallaa ja itse yrittää olla selvinpäin. Se on vielä ahdistavampaa, jos tuputtamalla tuputetaan, että juojuojuo.

Sen jälkeen tosin onneksi saan vetäytyä omaan rauhaani ja viettää joulun koirien kanssa. Ei ole pakko tavata yhtäkään ihmistä. Kukaan ei edes tiedä opiskeluideni lopettamisesta, enkä tiedä miten siitäkään vanhemmille mitään kertoisi. Tosin, yksi ihminen oli sitä mieltä, että en ole siitä tilivelvollinen kenellekään, joten kaipa noudatan sitä ja kerron, jos siltä tuntuu ja jos tuntuu, etten kerro, niin en kerro. Niidenkään reaktioita on vaikea ennalta arvata. Ne voivat olla mitä tahansa hyväksymisen ja häpeän väliltä.

Puhelimessani on tällä hetkellä 10 eri sovellusta liikuntaan ja painonhallintaan liittyen. Latasin 3 niistä eilen, kun päätin taas ottaa tilanteen näppeihin. Kaikkia olen käyttänyt aikaisemmin paitsi Google Fitiä, jonka käyttötarkoituksesta en aluksi päässyt oikein edes selville, mutta se oikeastaan muistuttaa olemukseltaan paljon Moves -nimistä aktiivisuusmittarisovellusta. Olen kai outo, mutta tuollaiset erilaiset sovellutukset ovat itseasiassa hyvinkin motivoivia. Lifesumia käytän kaloreiden laskemiseen, vaikka kaloreiden laskeminen onkin jotain mitä inhoan yli kaiken ja, jonka suhteen olen välillä äärimmäisen laiska.

Mutta sovellutukset, joita käytän:
- Sports Tracker (suosittelen)
- Moves (suosittelen)
- Google Fit (suosittelen, kannattaa kuitenkin valita tämän tai Movesin väliltä; ovat hyvin samantapaisia ja mielestäni kumpikin ajaa asiansa ihan hyvin)
- Lifesum (suosittelen)
- Water Your Body (suosittelen)
- Squats
- Sit Ups
- Push Ups
- Pull Ups
- HeiaHeia

Linkit aukeavat Google Playhin, koska Android on vaan paras.

Jokohan olisin lässyttänyt tarpeeksi ja saisin unen päästä kiinni, jos oikein kovasti yrittäisin...

kuinka sanotaan kestänyt mä en

hello, it's fattie here

En ole osannut avautua kenellekään. Haluan vain käpertyä itseeni ja kadota. Haluan oksentaa itseni näkymättömäksi.

Tahdot laulaa taistelulauluja
Tahdot ettei rakkautesi väsy
Kesken tehtävänsä loppumattoman
Tahdot taivaan sisään hengittää
Tahdot että päättyy edes yksi päivä
Paremmin kuin edellinen jokainen

Olen vain väsynyt tragikoominen vitsi, joka ei enää naurata edes itse kertojaa. Elämäni kulkee paniikista paniikkiin ja tuskin jaksan hengittää.

Toivon liikaa kuolemaa ja haluan samalla rakastua taas. Menettää sydämeni, olla ihan höpsö. Kuitenkin valitsen näivettymisen ja karkotan ihmiset pois luotani. En uskalla luottaa ja kaikki pelottaa. Kukaan ei tiedä miltä minusta tuntuu ja ketään ei kiinnosta miltä minusta tuntuu.

Yritän puhua asioista järkevästi, mutta kaikki löytää ulos suustani vain valituksena ja vittuiluna. Olen vihainen kaikille ja koko ajan. En ole oma itseni, mutta en enää tiedä itsekään kuka olen. Aiemmissa kirjoituksissani kuulostan niin älykkäältä ja vieraalta ihmiseltä. Nyt olen vain luovuttanut.

Olen myös lihonut. Enkä olisi uskonut ikinä päätyväni tähän kuntoon, mutta kai se vaan on sitten totta, kun vaaka niin sanoo. Kiitos stressi. Kiitos vittu ihan kaikki.

Asunto tuntuu välillä vankilalta. Olen täällä sisällä ihan yksin ja kukaan ei edes tiedä sitä.

Lupaan itselleni jatkuvasti ottavani niskasta kiinni, raivaavani tämän sotkun täältä ja muuttavani kaiken suunnan, mutta sitten yritän ja totean, että en jaksa. Kai tämä sekamelska kielii siitä miltä minusta tuntuu. Kaikki tuntuu sekamelskalta.

Pakenen jatkuvasti todellisuutta. Elokuvia, musiikkia, kirjoja, alkoholia, unta. Mitä tahansa mikä vie kivun pois. Mitä tahansa, joka saa hetkeksi unohtamaan olemassa olon. Oman itseni, minuuteni. Tämän vajavaisen sielun ja ruumiin, jotka ovat sukeutuneet taakakseni.








MÄ EN SAATANA JAKSA!

auta minua

Minä olen kuten sinäkin, langennut kaikkiin synteihin...

Talviloman alku ei ole ollut toivotunlaista. Kahtena yönä olen nähnyt unta, että mokaan koulussa ja tänä aamuna heräsin remontin ääniin aikaisemmin kuin suunnittelin herätä.

Kökötän peittoon kääriytyneenä. Väsyttää ja paleltaa ja en tiedä mitä saisin aikaiseksi tehdä.

Saattaa oikeastaan olla, että jämähdän tähän ja katson Dead like me - 1. kauden loppuun, ehkä toisenkin siihen perään, tekemättä yhtään mitään älyllistä tänään. Yöllä juoksen taas ahdistuksen orjana, mutta se suotakoon minulle.

Viime yönä vältyin siltä pedolta, vaikka teinkin idioottimaisesti ja söin ennen nukkumaan käymistä.
Aamupaino siksi kai olikin mitä oli. En ole enää edes tyytyväinen vähäiseen putoamiseen. Aina pitäisi pudota paljon.

Mutta kai siihen vähäiseenkin olisi yritettävä tyytyä. Onhan suunta sentään edes alaspäin.

Pelottaa sinua koskettaa

Hiekka narskuu kengän alla, ilma on kylmää. Koirat vingahtelevat kiihkeinä yölle. Minun rauhattomuuteni tarttuu. Koirien hoidettua asiansa, vaihdan hihnan suden pannasta valjaisiin ja käsken koiran töihin. Se määrää tänä yönä vauhdin ja minä tunnustan asvalttikaduille ja yölle kaikki vääryyteni.

Kylmä ilma repii ilmatiehyitä. Ensimmäiset kilometrit taistelen vauhdin kanssa, sitten se alkaa. Juoksuhumala iskee ja kipu muuttuu nautinnoksi. Olen pelkkää voimaa ja voisin juosta vaikka koko yön.

Näkökenttä kapenee ja katse seuraa suden valkeaa selkää edelläni. Liina välillämme pysyy kireänä, minä juoksen vaikka tukehduttaa. Enkä kuule kuin oman, raskaan hengitykseni ja sydämenlyöntini.

Susi liikkuu väsymättä, halkoen pimeyttä edessäni. Mutka toisensa jälkeen ahdistus liukenee, minunkin vauhtini alkaa hidastua. Susi antaa minun vaihtaa kävelyn tahdiksi, mutta tulee nyppimään hihnasta tavalla, joka kertoo minulle, että vauhtini on liian hidas ja minun pitäisi mennä kovempaa.

Henkäisen itseni uudestaan vauhtiin, läpi hapettomuuteni. Juoksu rullaa kivuttomasti, hiekannarske muistuttaa keväästä ja kesästä. Tunnen latautuvani.

Koira tulee vastaan. Käskytän suden vierelle, se murahtaa hiljaa. Tilanne on ohitse ennen kuin se alkaakaan ja kannustan koiran taas tasaiseen raviin. Ihmisyyteni on vain taakka, joka hidastaa meitä molempia.

Jäisellä järvenrantatiellä parin kävelyaskeleen jälkeen pakottaudun taas juoksuun, käännymme kohti metallista portaikkoa urheilukentän toisella puolella. Hölkkään jäistä polkua, jaloista ei enää irtoa suuria ponnistuksia.

Loikin portaat ylös, susi ravaa vierelläni. Hieman ennen portaiden yläpäätä havaitsen, että meitä kohti on tulossa ihmisiä tietä myöten. Pakottaudun hölkkäämään jäistä katua, vaikka keuhkot vaativat ilmaa. Pakko vaihtaa kävelyksi. Ei pysty.

Vaihdan koiran hihnan valjaista pantaan ja kävelen alle puolen kilometrin matkan takaisin kotiin. Sydän jyskyttää korvissani ja olen kuulevinani humalaisten juoksuaskelia, mutta kuljen, enkä katso taakseni.

Kotona on hiljaista ja pimeää. Keho vaatii vettä.

Synnit on annettu anteeksi.

keine lust

Elämä on vieläkin taistelua nälän kanssa. En osaa syödä, enkä halua osata.

Viikon olen kärsinyt unettomuudesta. Nukahdan vasta aamuyöstä, jos nukahdan. Myös jonkinlainen apatia on vaivannut. Ei kiinnosta, eikä huvita tehdä yhtikäs mitään ja eilinen oli melko anaalista kaiken sen väsymyksen kärjistyessä tilaan, jossa en kuullut tai nähnyt mitään, enkä ollut henkisesti läsnä. Kaupan kassalla unohduin muihin maailmoihin ja säpsähdin kassaihmisen todetessa ostosten summan minulle; siinä vaiheessa vasta muistin, että missä olin.

Edellisen yön pyörin sängyssä ja kuuntelin riennoistaan palaavia ihmisiä kulkemassa ja puhumassa ulkona. Harkitsin sitäkin, että olisin lähtenyt ns. "samoilla silmillä" kouluun, mutta päätin jättää tekemättä. En ole ollut koko viikkona koulussa, koska ei vain huvita nähdä ketään.

Koulun alettua jouduin tekemään joitakin myönnytyksiä elämääni; aloin jälleen syömään lihaa, koska en halua olla ainut, jolle tehdään erikseen ruoka.
Jättänyt olen nyt tosin kaiken leivän, pastan ja perunat+pavut+herneet pois. Mahdollisimman vähän hiilareita.

Kirjoitustauon aikana on tapahtunut monenlaista. En mennyt alkuperäisiin valintoihini opiskelemaan, vaan hain jälkihaussa ihan muuhun, sain kutsun kokeeseen ja tässä sitä nyt ollaan. Puolikas vuotta opiskelua alalla, johon ihastun hetki hetkeltä enemmän. Minusta tosin tuntuu, etten ole kyllin hyvä ihminen tälle alalle, tai en pysty täyttämään opettajien odotuksia. Pelkään ihmisten pettyvän minuun.

Syksyllä menetin siskoni. Tarkkaa tietoa ei kuolinsyystä ole, mutta todennäköisesti lääkkeet ja viini. Mistä päättelisin, että hän ehkä halusikin lähteä. En tiedä, että miksi minulle kuolema on jotenkin kovin luonnollinen asia. Pääsen siitä ylitse mielestäni liian helposti. Toki en hänen valintaansa ymmärrä, jos hän sen tarkoituksella teki; tarkkaa tietoa ei tosiaan ole. Haluaisin tietää miksi. Itkin kyllä, kun uutisen hänestä kuulin, mutta en esimerkiksi hautajaisissa saanut tiristettyä kyyneltäkään, ja itseasiassa ehkä jopa vähän pidättelinkin itkua. Ei vain tuntunut oikealta itkeä; hän oli aina niin iloinen ja huumorintajuinen persoona. Monen mielestä omalaatuinen, mutta yhtäkaikki - hänestä ei voinut olla pitämättä sen hersyvän huumorin ja suoruuden takia. Kuten toinen siskoni sanoi: "Voin kuvitella P:n sanomassa meille: 'mitä te siinä märsäätte'."

En ole muutenkaan oikein ikinä ymmärtänyt kristinuskon hautajaisia juuri sen raskaan tunnelman ja pakollisen masentelun takia. Eikä vainajaa voida ikinä muistella sellaisena kuin hän todella oli: ylistetään ja kehutaan nyt, vaikka oikeasti ei hänestä niin suotuisasti olisi ajateltukaan.

Sisko kuitenkin onneksi sai näköisensä hautajaiset, joissa oli huumoria, suoruutta ja rehellisyyttä.

En tiedä, että mitä odotan vuodelta 2014. Toivoisin sen kadonneen itsekurin löytyvän jostain viimeinkin.