Puhelinpainajaisia ja sisuja

Puhelut saavat oloni aina ahdistuneeksi. Etenkin numerot, joita en tunnista ja puhelut, joita en odota/joita ei ole sovittu etukäteen. Tässä tapauksessa etenkin siksi, että sosiaalitoimiston ja työ- ja elinkeinotoimiston puheluni ovat ohjattu muualle. Numeroni on myös salainen. Minulle ei siis pitäisi tulla montaa puhelua, etenkään numeroista, joita en tunnista.

Tänään kuitenkin tuli. Kolmannen samasta numerosta tulleen puhelun jälkeen olo alkoi olla raivoisan turhautunut ja epätoivoisen aggressiivinen. Riittävä puhelinahdistelu ajaa minut paniikkiin ja en pääse tästä oravanpyörästä ikinä ulos, jos en voi opetella omaan tahtiini puhelinasiointia. Tilanne on sentään nykyään niin hyvä, että pystyn vastaamaan puheluun, mikäli siitä on varoitettu etukäteen esimerkiksi tekstiviestitse, tai ajankohta on sovittu tms.

Viimeeksi puhuin pankin asiakaspalvelun kanssa, koska edellinen puhelimeni hajosi ja en pystynyt käyttämään tunnuslukusovellusta, enkä täten kyennyt kirjautumaan pankkiini. Sen pystyin hoitamaan, koska pystyin jättämään yhteydenottopyynnön ja tiesin jo valmiiksi mitä asiaa puhelu koskee ja millä aikataululla puhelu mahdollisesti tulee ja mistä numerosta. Kaikki epätietoisuutta ja siten ahdistusta aiheuttavat seikat oli pois, joten sen kanssa ei ollut ongelmia.

Kävi ilmi, että se oli työkkärin puhelu, mutta en ymmärrä miksi ne soittavat minulle, kun on sovittu, että minulle ei soiteta. Raivostuttaa, kun en voi luottaa noihinkaan tahoihin yhtään, mikä lisää sitä ahdistusta, että en haluaisi asioida koko lafkojen kanssa. TE-toimiston lisäksi siis sossu vittuilee ja valehtelee päin naamaa. Mutta no, hommat on nyt hoidossa, joten eipä sitäkään auta enää murehtia. 

Sain tänään pöydän. Kauniin, tummanruskean pöydän. Se on ilmeisesti hyvin pidetty entisessä kodissaan, koska pinnassa ei ole naarmun naarmua. Pieni kolhu vain, mutta sitä ei edes huomaa. Seuraavaksi minun on hankkiuduttava ruokaryhmästäni eroon, sellainen ruma, mummomainen, valkoinen ruusuistuimineen. Oli suunnitelmissa maalata se mustaksi ja verhoilla uudestaan, mutta sitten tämä kaunis kaluste eksyi tielleni ja päätin pistää pöytäkalustuksen vaihtoon.

Tämän lisäksi sain sängyn ja tulen vuodenvaihteeseen mennessä nukkumaan sängyssä jälleen. Vuodesohva oli hätäratkaisu, josta pääsen nyt eroon. Pieni asunto, joten jostain on luovuttava, jotta voi saada tilalle jotain muuta ja parempaa. Epäonnekseni tosin sain ilmaiseksi 160 cm leveän sängyn, joten saa nähdä miten nämä kalustukset tänne asettautuvat. En halua, että tämä tuntuu tukkoiselta ja täydeltä. Sitä olen yrittänyt välttää, sillä ahtaus ahdistaa. Niin minua, kuin koiraakin.

Sängystä ei ole kuvaa, koska ei ole vielä patjaa siihen, eikä kyllä mitään muutakaan 160 cm leveään sänkyyn sopivaa liinavaatetta... Ajattelin muutenkin ensi viikolla rähjäistä asunnon siistiksi, ottaa muutaman kuvan ja sitten sisustaa uudestaan. Saan ehkä sen maalaustelineenkin jonnekin sopimaan, kun sekin on ensi viikolla tulossa. On siis myönnettävä, että sisustuskärpänen on purrut, vaikka ei ole edes kevät. Haluan, että tämä luukku tuntuisi kodilta, etenkään kun en ole varma miten pitkään tässä joudun vielä asumaan, tai saan asua. Miten sen nyt sitten ottaa.

Erehdyin haaveilemaan tänään. En tee sitä usein, sillä se saa aikaan epämiellyttävän nostalgian tunteen. Minulla on haave, suunnitelma, tavoite. TIEDÄN mitä haluan elämältäni ja mitä haluan tehdä ammatikseni, mutta polku tuntuu olevan paljon mutkikkaampi ja töyssyisempi sinne, kuin aluksi kuvittelinkaan. Olin hetken aikaa koulussa toisella paikkakunnalla (ko. alalla), mutta sitten siskoni kuoli ja psyykeni jotenkin hieman ehkä romahti. Tein parhaani, mutta se ei ollut riittävästi, vaikka se ei koulumenestykseeni vaikuttanutkaan mitenkään. Vuosi sitten syksyllä opettaja nöyryytti minua luokan edessä ja hyvin alkanut kouluvuosi tuli päätökseen ennen aikaisesti. Olin niin syvästi loukkaantunut ja samalla häpäisty, etten pystynyt menemään enää takaisin, etenkin kun kyseisen opettajan kanssa olin muutenkin jatkuvasti napit vastakkain, joten eihän siitä yhteistyöstä olisi mitään tullut. En ollut tarpeeksi hyvä sinne.

Olen muutenkin sosiaalisesti erittäin mielenkiintoinen (tai vaikea) ihminen, joten tuon opettajan tempaus ei vain tehnyt hyvää ja se on osa syy, mikä esti minua menemästä sinne. Pelkäsin mennä takaisin. Koko tilanne oli kuin suoraan jostain painajaisestani. Opettaja ilmeisesti tiesti minne iski, koska se todella osui ja upposi. Mutta mitäpä niistä. En minä ikinä olisi siviilipuolelle halunnutkaan. Tulen vielä olemaan niin hyvä siinä mitä teen, että nekään ihmiset eivät voi ignoorata minua enää. Räjäytän perkele kaikkien käsitykset minusta.

Mutta sitä ennen haluan jatkaa hiljaiseloani ja korjata itseäni pala palalta.

Unohduin höpisemään taas ties mistä. Minulla oli oikeaa tekemistäkin. Piti pakata. Lähden viikonlopuksi kaverin luo.

Lopuksi vielä kuva rakkaasta sudestani ja armottomasta sekamelskasta. Mutta ensi viikolla siivoan, saatana.

Olen elänyt niin epäsäännöllisesti viime aikoina, että kaikki kulminoitui mielettömään päänsärkyyn eilenillalla. Olo oli todella huono vielä aamullakin. Olen 95% varma, että kyseessä on nestehukka, sillä en ole juonut paljon muuta kuin sokeritonta kolaa, jossa on kofeiinia. Yhtenä iltana hemmottelin itseäni ja ostin mansikka-kiivin makuista Bonaquaa ja sinä iltana ei särkenyt päätä.

Olotila helpottui kun join litran verran vettä, ja kun söi hieman. Edelleen tosin hutera olo, mutta ehkä se tästä rauhoittuu.

Erehdyin tilaamaan maalausvälineet, jos vaikka saisin pitkään suunnittelemani harrastuksen aloitettua. Olen tavallaan innostunut.

Illalla on kurssi. Nyt pitäisi kehittää jotain luovaa tai vähemmän luovaa tekemistä vielä päiväksi. Ehkä suunnitella myös uusi ulkoasu tälle bloginkuvatukselle.

Postaan jotain mielenkiintoisempaa sitten kun siltä tuntuu.

I've lost myself long time ago.

Läskeilyä potenssiin kymmenen ja enemmän.
Pakenin takaisin synnyinseudulleni. Mutta en taida osata silti elää. Yksinäisyys on ylivoimaista, mutta en halua olla kenenkään seurassa. Annoin toisen koiran pois, jotta jaksaisin, mutta en jaksa silti. Vain minä ja sudenvalkeani. Vanhempi asuu toistaiseksi isäni luona, jossa sitä käyn lähes viikottain rapsuttelemassa. Rakastan sitä yli kaiken, mutta kun energiani ei vain riitä.

Tämä vuosi on mennyt vauhdilla. Asunnottomuudesta asunnollisuuteen. Kevät meni treenatessa koiran kanssa ja eläessä normaalia elämää treffeillä käyden, pyöräillen ja laihtuen. Olin hetken aikaa jopa ihminen, mutta jotenkin olen taas onnistunut vetäytymään itseeni, enkä pääse liikkeelle ilman armotonta taistelua. Haluaisin vain olla turvassa neljän seinän sisällä. Elää internetillä ja Netflixillä, ainoat sosiaaliset kontaktini.

Oikeastaan sen vetäytymisen aiheutti yksi känni-ilta, jossa menin avautumaan elämästäni suurinpiirtein kaikille tuntemilleni ihmisille... ja sen häpeän myötä olen sulkenut heidät elämästäni täysin. En pysty kohtaamaan heitä. Mitenkään. On sanomattakin selvää, että kännien veto oli helvetin huono ajatus, mutta en voinut vastustaa, etenkin kun kaikki oli mennyt jonkin aikaa melko paskasti - tai siis - koko vuosi on ollut paska, vain vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään ja alan uupua tähän jatkuvaan taisteluun oikeudestani olemassa oloon, taisteluun suruttomuudesta ja siitä todellisuudesta, ettei ketään oikeasti kiinnosta mikään paskanvertaa, kunhan haluavat tehdä elämästäni mahdollisimman vaikeaa keinolla millä hyvänsä.

Katselin vanhoja kuvia itsestäni ja motivoiduin siitä, että olen joskus ollut niin kovin pieni. Keväällä laihduin kymmenen kiloa ja nyt olen kerännyt ne jo takaisin... Mutta että. Kaipaan sitä atleettista kroppaa, joka minulla vuosia sitten oli. Eihän se ollut kevyt, mutta se oli pieni.

En tiedä välillä kuka olen ja lukiessani vanhoja tekstejäni, kaipaan yölenkille. Haluan juosta taas ja löytää tarkoituksen elämälleni. Haluan olla pieni taas. Haluan paastota. Haluan olla jotain muuta kuin mitä olen nyt. En edes osaa sanoa mitä olen nyt. En ole miettinyt sitä aikoihin.

Olen vain kerrannut mielessäni asioita, joissa olen epäonnistunut, oppiakseni niistä jotain. Olen vasta tajunnut, etten tiedä mikä tai kuka olen ja mitä minä haluan. Liian pitkälle suunniteltu elämä aiheuttaa ahdistusta. En tällä hetkellä kykene ajattelemaan paria kuukautta pidemmälle, pahimpina hetkinä edes pari tuntia eteenpäin on liikaa. Pysyn järjissä, kun keskityn siihen mitä on nyt.

Kaipaan vapautta. Täydellistä irrallisuutta.
Antakaa minun muuttua jälleen sudeksi.