Minä olen kuten sinäkin, langennut kaikkiin synteihin...

Talviloman alku ei ole ollut toivotunlaista. Kahtena yönä olen nähnyt unta, että mokaan koulussa ja tänä aamuna heräsin remontin ääniin aikaisemmin kuin suunnittelin herätä.

Kökötän peittoon kääriytyneenä. Väsyttää ja paleltaa ja en tiedä mitä saisin aikaiseksi tehdä.

Saattaa oikeastaan olla, että jämähdän tähän ja katson Dead like me - 1. kauden loppuun, ehkä toisenkin siihen perään, tekemättä yhtään mitään älyllistä tänään. Yöllä juoksen taas ahdistuksen orjana, mutta se suotakoon minulle.

Viime yönä vältyin siltä pedolta, vaikka teinkin idioottimaisesti ja söin ennen nukkumaan käymistä.
Aamupaino siksi kai olikin mitä oli. En ole enää edes tyytyväinen vähäiseen putoamiseen. Aina pitäisi pudota paljon.

Mutta kai siihen vähäiseenkin olisi yritettävä tyytyä. Onhan suunta sentään edes alaspäin.

Pelottaa sinua koskettaa

Hiekka narskuu kengän alla, ilma on kylmää. Koirat vingahtelevat kiihkeinä yölle. Minun rauhattomuuteni tarttuu. Koirien hoidettua asiansa, vaihdan hihnan suden pannasta valjaisiin ja käsken koiran töihin. Se määrää tänä yönä vauhdin ja minä tunnustan asvalttikaduille ja yölle kaikki vääryyteni.

Kylmä ilma repii ilmatiehyitä. Ensimmäiset kilometrit taistelen vauhdin kanssa, sitten se alkaa. Juoksuhumala iskee ja kipu muuttuu nautinnoksi. Olen pelkkää voimaa ja voisin juosta vaikka koko yön.

Näkökenttä kapenee ja katse seuraa suden valkeaa selkää edelläni. Liina välillämme pysyy kireänä, minä juoksen vaikka tukehduttaa. Enkä kuule kuin oman, raskaan hengitykseni ja sydämenlyöntini.

Susi liikkuu väsymättä, halkoen pimeyttä edessäni. Mutka toisensa jälkeen ahdistus liukenee, minunkin vauhtini alkaa hidastua. Susi antaa minun vaihtaa kävelyn tahdiksi, mutta tulee nyppimään hihnasta tavalla, joka kertoo minulle, että vauhtini on liian hidas ja minun pitäisi mennä kovempaa.

Henkäisen itseni uudestaan vauhtiin, läpi hapettomuuteni. Juoksu rullaa kivuttomasti, hiekannarske muistuttaa keväästä ja kesästä. Tunnen latautuvani.

Koira tulee vastaan. Käskytän suden vierelle, se murahtaa hiljaa. Tilanne on ohitse ennen kuin se alkaakaan ja kannustan koiran taas tasaiseen raviin. Ihmisyyteni on vain taakka, joka hidastaa meitä molempia.

Jäisellä järvenrantatiellä parin kävelyaskeleen jälkeen pakottaudun taas juoksuun, käännymme kohti metallista portaikkoa urheilukentän toisella puolella. Hölkkään jäistä polkua, jaloista ei enää irtoa suuria ponnistuksia.

Loikin portaat ylös, susi ravaa vierelläni. Hieman ennen portaiden yläpäätä havaitsen, että meitä kohti on tulossa ihmisiä tietä myöten. Pakottaudun hölkkäämään jäistä katua, vaikka keuhkot vaativat ilmaa. Pakko vaihtaa kävelyksi. Ei pysty.

Vaihdan koiran hihnan valjaista pantaan ja kävelen alle puolen kilometrin matkan takaisin kotiin. Sydän jyskyttää korvissani ja olen kuulevinani humalaisten juoksuaskelia, mutta kuljen, enkä katso taakseni.

Kotona on hiljaista ja pimeää. Keho vaatii vettä.

Synnit on annettu anteeksi.