Toisinaan ihmiset toteavat minulle: ”Piristy, sehän on vain koira” tai ”Oho, aika paljon rahaa laitettavaksi vain koiraan”.
He eivät ymmärrä, jos ajan pitkiä matkoja tai kulutan paljon aikaa tai rahaa ”vain koiran” vuoksi. Monet elämäni hienoimmista hetkistä olen kokenut ”vain koiran” kanssa. Lukuisia tunteja olen viettänyt seuranani ”vain koira”, mutta hetkeäkään en ole tuntenut oloani unohdetuksi tai yksinäiseksi.
Olen kohdannut joitakin elämäni murheellisimpia tapahtumia ”vain koiran” kanssa ja noina synkkyyden hetkinä ”vain koiran” lempeä kosketus antoi minulle voimaa selvitä surusta ja syyn jatkaa eteenpäin.

Jos sinä olet yksi niistä ihmisistä, jotka ajattelevat, että sehän on ”vain koira”, varmasti ymmärrät silloin myös termit ”vain ystävä”, ”vain hääpäivä” tai ”vain lupaus”.

Tämä olento, jonka jotkut ajattelevat olevan ”vain koira”, edustaa minulle elämän suurinta ystävyyttä, luottamusta ja varauksetonta, aitoa iloa. Tämä ”vain koira” saa minussa esiin myötätunnon ja kärsivällisyyden, jotka tekevät minusta paremman ihmisen.

Koska minulla on ”vain koira”, nousen aamulla aikaisin, teen pitkiä ulkoilulenkkejä ja katson odottavaisena kohti tulevaisuutta. Minulle ja muille kaltaisilleni ei ole olemassa ”vain koiraa”, vaan se on tulevaisuuden toiveiden ja unelmien, menneisyyden parhaiden muistojen ja nykyhetkestä iloitsemisen ruumiillistuma.”Vain koira” saa parhaimmat puoleni näkyviin ja vie ajatukseni pois itsestäni ja päivän huolista. Toivon, että jonain päivänä ihmiset ymmärtävät, että tämä eläin ei ole ”vain koira", vaan tekijä, joka auttaa minua olemaan inhimillisempi ja estää minua olemasta ”vain ihminen”.
Seuraavan kerran, kun kuulen jonkun puhuvan ”vain koirasta”, hymyilen ja ajattelen, että hän ei ”vain tajua”.

En ole saanut koko yönä unta, koska ahdistaa ja olo on levoton. Pää kielsi syömästä, mutta söin kuitenkin.

Heräsin siihen todellisuuteen, että alalle, jolle hain, on olemassa kuntotesti ja en ole miettinyt sitä yhtään. Ahdistus syvenee. Kolme viikkoa aikaa. Edellyttäen siis, että yleensä saan kutsua sinne. Päässä on vain pyörinyt puolentoista kuukauden päässä oleva koulutusviikonloppu, vaikka soveltuvuuskokeiden sisältö onkin ollut tiedossa jo viime syksystä asti.

Aikaa on ollut valmistautua, mutta en ole sitä valmistautumiseen käyttänyt. En ole muistanut. Toki toivoisin, että saisin mahdollisuuden ylipäätään päästä sinne kokeisiin, jotta olisi asia edes omissa käsissä sen suhteen, pääsenkö vai en. Täytyy kai panostaa enemmän siihen motivaatiopuoleen, koska en pysty mitenkään ratkaisevasti kuntoani tässä enää kohottamaan...

Mielessäni pyörii kamala skenaario siitä, miten epäonnistun. En pääse sisään ja sitten yksi jos toinenkin ihminen nyökyttelee itseriittoisena ja hokee, että mitäs minä sanoin...

Yhtäkkiä ei enää väsytä. Pakko lähteä lenkille.

Päällemme sataa taivaalta tuhkaa iltahämärässä.

Eilinen oli päiväksi jokseenkin omituinen. Selviydyin neljän tunnin yöunilla, enkä edes muistanut sitä ennen kuin vahingossa sammuin sänkyyn ja heräsin yhdentoista pintaan yöllä.

Kaverille tuli avauduttua ja yllätyin, miten hyvin se kaiken otti. Hän puhui minusta hienosti, vaikka tuntuikin, etten ole sama henkilö, josta hän kertoo. Mutta jotenkin silti tiedostan, että suurin osa ongelmista on omassa päässäni. Lohdullista on se, että tiedän mistä ne johtuvat ja voin sitä kautta vaikuttaa niihin.

Pelkään epäonnistumista niin paljon, että on hankalaa tehdä mitään mitä haluaisin tehdä. Jos ikinä teenkin jotain sellaista, mitä haluan ja onnistun siinä, en osaa iloita siitä. Olen usein vain helpottunut, etten kussut koko hommaa ja, että seuraavan kerran voin pärjätä paremminkin. Onnistumiset eivät tunnu miltään. Suoriuduin vain jostain, kuten minun kuuluikin.

En väitä, että vanhempani olisivat narsistisen persoonallisuushäiriön pahemmassa ääripäässä, mutta narsistisia piirteitä heissä on, jotka ovat myös minuun vaikuttaneet. Joita myös todennäköisesti löytyy itsestänikin. En vain ole asian käsittelyssä päässyt niin pitkälle, että pystyisin niitä tunnistamaan itsestäni, tai saatika olisin edes miettinyt vielä muuta kuin asian hyväksymistä ja siitä ylipääsemistä, niin sanotusti toipumista. Haluan kyllä muuttaa itseänikin, enkä jakaa tätä perintöä eteenpäin.

Huomaan muuttuneeni ihmisenä, reagoin eritavalla asioihin, joihin olisin joskus reagoinut toisin. Tavallisesti olisin ottanut syvästi itseeni siitä, kun minun ja parin ystäväni välille aiheutui sanaharkkaa täysin mitättömästä aiheesta ja tuntui epäreilulta, että kumpikaan ei suostunut näkemään minun kantaani asiassa. Loppujen lopuksi jätin asian sikseen, enkä tehnyt siitä tavanomaista draamaa, mitä joskus toiste ehkä olisin saanut aikaan loukkaantumalla ja kantamalla kaunaa. Nyt tosiaan pahoitin hieman mieleni, mutta annoin asian olla. En ole asian suhteen mieltäni muuttanut ja pitäydyn yhä kannassani, mutta päästin irti. Myönnettäköön, että tuntui hyvältä päättää, etten anna sen kiistan pilata päivääni.

Ongelman ymmärtäminen on tuntunut hyvältä ja omalla tavallaan irtauttavalta. Tavallaan olen toipumisen aloittanut jo viime syksynä, kun päätin monen monituisen riidan ja äidin humalasoittelujen päätteeksi, että otan vähän etäisyyttä vanhempiini. Isää näen keskimäärin kerran viikossa. Äiti ei soittele viikkoihin tai kuukausiin, enkä aina edes jaksa vastata kun lopulta soittaa, enkä koe siitä enää syyllisyyttä. Äiti siis yleensä soittaa vain silloin, kun tarvitsee minua johonkin tai minun apuani. Toisin sanoen siis, käyttää ikään kuin hyväksi, sillä en ole aikaisemmin pystynyt syyllisyyden tunnossa kieltäytymään mistään. Enkä itse jaksa soittaa hänelle, sillä koen tulevani aina pakotetuksi asioihin, joita en haluaisi tehdä. Joskus tuntuu siltä, että muutun aivottomaksi robotiksi, joka tekee kaiken mitä sanotaan. Minuuteni musertuu hänen seurassaan, lakkaan olemasta yksilöllinen ihminen ja ajattelemasta itse.

Sama tapahtuu isänkin kanssa tietyissä oloissa. Huolella valittujen keskustelunaiheiden vuoksi en koe niin usein itseäni poljetun maantasalle. Vaikka on hänenkin kanssaan hetkiä, jolloin olen musertunut täysin. Viimeeksi viime kesänä, kun tulin hävittäneeksi kissani, koska isän mielestä ne ovat sairaita. Kerran lähdin kävelemään hänen luotaan, kun hän sanoi, että hävittäisin ne ja hakisin hänen naapuriltaan terveitä tilalle. Kissoissani ei siis ollut varsinaisesti mitään muuta vikaa, kuin se, että molemmat olivat eläinsuojelutapauksia. Päädyin viemään ne takaisin eläinsuojelulle, sillä ahdistuin siitä, että isä aina puhui vain niistä ja niiden "viallisuudesta". Harmittaa vieläkin, että annoin ne pois.

Mutta ehkä kaikki muuttuu nyt pikkuhiljaa kun minä muutun.

Tänään kävin Suden kanssa treenaamassa jäällä. Pääasiassa kontaktijuttuja, vähän muutakin. Leikittiin myös hurjasti. Nyt se on nukkunut ketarat kattoa kohden viimeiset kolme tuntia. Ajattelin myöhemmin, ehkä yöllä, käydä lenkillä.

Nyt harkitsen, että olisiko pääsiäisen kunniaksi oikeutettua syödä suklaata vai ei. Tänäänkin olen elänyt vain kahdella salaattiannoksella.

It's hard for me to love myself right now...

Edessä on taisteluita kentillä kuoleman.

Yöllä tuli käytyä tunnin lenkki ja vaikka alkuun suunnittelinkin juoksevani sen, löysin kuitenkin itseni kävelemästä. Tuntui siltä, että piti saada tuulettaa päätään ja kohdata ajatuksia ja tunteita, eikä juosta niitä pakoon, kuten yleensä.

Susi sai juosta koko matkan irti. Ketään ei tullut vastaan. Sen totesin, että meidän tokoilut on aika retuperällä. Sivulle sai käskeä kolmesti ja silti olento känötti perse vinossa. Lopulta alistuin antamaan käsimerkin ja asento korjautui heti asianmukaiseksi. Paikallaan pysyi, mutta lähti tulemaan vastaan heti kun menin kohti ottaakseni perusasennon ja palkatakseni.

Seuraaminen on mennyt aivan kamalaksi hortoiluksi. Sitä se talvitauko teettää, mutta kun ei ole perkele mitään paikkaa, missä täällä treenaisi...

Tämän päivän ruokailut ovat olleet kurjat. Kaksi annosta salaattia ja n. 175 g suklaata. Fazerin pahoittelut tulivat, olin jo unohtanut tehneeni valituksen suklaapatukasta löytyneestä hiuksesta. Sain kaksi 350 g pakettia suklaata. Että hurraa. Läskeily jatkuu. Oikeastaan tekisi mieli huitaista kaikki kerralla huiviin ja mennä juoksemaan ahdistus pois, jotta ei tarvitsisi taistella mielitekoja ja -haluja vastaan. Mutta ehkä tähänkin pitäisi suhtautua kuin oppituntiin; itsekurin kasvattaminen mahdollistuu.

Tänään tunnen omituista varmuutta siitä, että selviän kuukauden ja puolen päässä häämöttävästä koulutusviikonlopusta. Kaksi yötä ei ole paha. Sen kestää, vaikka koko homma olisikin ihan perseestä. Täytyy vain uskaltaa.

Heti aamusta tuli suunnattua tunnustamaan syntejään poluille. Juokseminen ei tänään oikein rullannut, kiitos tuon Suden, jonka piti leikkiä kaikilla maailman tikuilla.
Kerran juoksin sen päälle ja kaksi kertaa kirjaimellisesti potkaisin sitä perseelle, kun hölmöläinen pysähtyy ilman ennakkovaroitusta suoraan eteeni. Sitten käskin sen juosta takana, mutta ilkimys juoksee koko ajan jaloille... ja leikkii niillä tikkuloilla, nykii ja vetää välillä vastakkaiseen suuntaan.

Tuntuu, että tuo sen virta ei lopu millään ulkoillessa, mutta kun sisään tullaan, niin tuo simahtaa samantien. Nytkin tuhisee kaappia vasten umpiunessa.

Olisi taas nälkä, mutta en halua syödä.

Kielletyt ruoat:
- pasta
- peruna
- leipä
- rasvat ja levitteet
- pizza
- herkut (="jos joudut miettimään, onko se herkku ja saatko syödä sitä, se on herkku")

Ennestään vegetaristina en syö punaista lihaa, enkä kanaa. Kalaa, mereneläviä, kananmunia ja maitotuotteita jossain määrin kyllä. Laktoosi-intolerantikkona pelkkää maitoa ei tule juotua, paitsi kaakaossa. Ruoanlaitossa käytän jonkin verran.

Pizzat ja suklaa lienevät suurin heikkouteni. Nykyään tosin tulee pizzat tehtyä itse, jos mieli sellaista tekee. Saan siihen juuri sen verran kuin itse haluan juuri sitä, mitä haluan. Eikä tarvitse arvailla, onko joku laittanut siihen jotain elävää vai ei.

Mutta voisin ottaa mukavan, pitkän suihkun näin juoksun päätteeksi.

Act like a normal.

Sää houkutteli ulos muutaman tärkeän ihmisen kanssa. Tuntui kierolta kävellä samoja polkuja, joita päivää aikaisemmin olin juossut paniikinomaisen ahdistuksen vallassa. Mietin mielessäni sitä tunnetta, miltä tuntui juosta. Vapauden tunnetta. Odotan kevättä kiihkeästi. Haluan haistaa mullan ja maan, juosta lahkeet ja kengät kurassa.

Järvellä tuuli kylmästi. Se porautui jokaisen vaatekerroksen läpi, luihin saakka. En kehdannut myöntää, että miten kovasti palelen. Koirilla kuitenkin oli hilpeää ja kaikki juoksivat itsensä väsyksiin. Vahingoiltakaan ei vältytty; sudenvalkoisen leikkikaverilta halkesi kieli ja verta olikin sitten sen mukaan vähän joka paikassa. Myös sudenvalkoiseni turkissa ja naureskeltiin siinä, että on tainneet poijjaat pari hiihtäjää napsaista iltapalaksi, heh heh.

Vanha herra ei nuorten viikareiden riehumisiin pahemmin osallistunut; olivathan toiset koirat tosin puolet isompia kuin se ja yli puolet nuorempia, joten vanhusta ei kiinnostanut turhanpäiväinen pelleily. Taskustani löytyvät namit kyllä kelpasivat ja niiden eteen tehtiinkin vankalla 10-vuoden kokemuksella tottisliikkeitä. Leikkikaluina olevia frisbeetä ja narupalloakin haettiin mielellään silloin, etenkin jos toinen niistä heitettiin pelkästään herralle.

Kävin istahmassa kaverin luona, mutta palasin kotiin.

Olen sortunut tänään moniin houkutuksiin. Huomenna on ryhdistäydyttävä.

Tällä hetkellä tunnen itseni perin väsyneeksi. Mikä on ihan kiva, muutaman huono unisemman yön jälkeen.

Olen huomannut lukemisen olevan myös vapauttavaa. Silti välillä tuntuu, että on liian vähän asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi.

Ai niin, en päässyt seurakunnalle kesätöihin puutarhuriksi. Varmasti katsoivat, ettei nimeäni kirkon kirjoista löydy ja sen mukaan päättivät, että tota ei ainakaan tänne.

1/3, eli kaksi on vielä tulilla ja niiden tilanne selvinnee piakkoin. Parin kuukauden päästä on yksi koulutusviikonloppu edessä, enkä ole saanut kyytiä sinne ja alan panikoimaan pikkuhiljaa.

Haaveita lähtemisestä

Olen varmasti huono ihminen. Mutta halveksun kulutuskeskeistä yhdyskuntaa, halveksun materialismia. Tänään on ollut erityisen vaikeaa sietää mitään.

Koen tulleeni hylätyksi omien vanhempieni toimesta - tai koko suvun, oikeastaan. Muistan sen pettymyksen, kun joskus ala-/yläasteikäisenä tajusin, että sisareni ovat oikeasti puolisisaria ja äiti on silti aina kutsunut heitä siskoikseni. He eivät ole minun siskojani. En ole kuin puoliksi samaa verta heidän kanssaan. Sisareni tosin varmasti loukkaantuisivat, jos kutsuisin heitä puolisiskoiksi tai edes toisin asian mitenkään ilmi.

Tunnen olevani irrallinen ja tuntemattomien ihmisten ympäröimä. En jaksa teeskentelyä ja valehtelua. Välillä tuntuu, että veli on ainoa, johon voin luottaa missään määrin. Hän on samaa verta kanssani. Minä silti olen meistä se katkerin ja vihaisin. Hän on jotain, mitä hän on aina ollut.

Olen haaveillut tänään pois lähtemisestä. Matkalle. Kertomatta kenellekään, paitsi ehkä isälle. Hän ei luota äitiini, koska ovat eronneet, eikä siten voisi vahingossakaan lipsauttaa sitä hänelle. Haluaisin sitä paitsi säästää hänet sydänsuruilta. Ainoa ihminen, ketä en halua poistumisellani satuttaa, sillä hän ei ole tehnyt mitään sellaista, jonka takia hän ansaitsisi tulla satutetuksi.

Teen retken, koska haluan vapautua ja, koska se tekee minut onnelliseksi. Tämä kulutusyhteiskunta betonihelvetteineen ja suorituspakkoineen ei tee.

Sinällään on varmasti huvittavaa, että sukulaismiehen kanssa halveksumme toisiamme; hänen mielestään olen typerä landepaukku ja minä en näe hänessä muuta, kuin yhteiskunnan pilaaman ihmisen. Joskus sentään leikimme yhdessä, mutta siitäkin on jo liian kauan. Välillä hävettää tuntea hänet ja hävettää myöntää se, että välillä häpeän tuntea hänet.

En välitä hänestä sen enempää kuin muistakaan ihmisistä, joiden kohdalla toivon, etteivät he olisi minulle sukua. Häpeän heitä.

Vain veljellä ja isällä on enää nykyään merkitystä elämässäni. En voi sanoa rakastavani heitä, mutta koen tarvetta suojella pikkuveljeäni. Mitä isään taas tulee, minusta usein tuntuu, ettei hän ole tehnyt mitään väärää elämässään ja silti saanut ihan liian paljon paskaa niskaan. Vaikka häntä on vaikea rakastaa, kun elämänkatsomuksemme tai koirankasvatusfilosofiamme eivät missään määrin kohtaa. Emme kohtaa ihmisinä ja joinakin hetkinä hän ärsyttää minua yhtä paljon, kuin muukin suku. Mutta hän on silti ollut ainoa ihminen, jolta on voinut pyytää apua, kun olen sellaista tarvinnut - ja voin pyytää vieläkin, eikä hän jätä pulaan.

Toista ovat sitten muut ihmiset. Miten monesti olenkaan heiltä pyytänyt apua ja jäänyt kuitenkin ilman. Miten monesti olen ollut itse avuksi pyynnöstä, mutta kun itse tarvitsisin apua, en saa sitä keneltäkään. En osaa sanoa "ei", minkä takia minua on helppoa käyttää hyödyksi.

Sekin tavallaan suututtaa jo etukäteen, että kun joskus lähden, tiedän joiden sukulaisten käyttävän katoamistani säälinkeruuseen ihmisiltä. Olen yhtäkkiä rakastettu ja kaivattu, vaikka he eivät minua muistaneet silloin, kun vielä olin läsnä.

Lähteminen tavallaan pelottaa, sillä takaisin tuleminen on hankalaa. Mutta en toisaalta ole varma, aionko tullakaan takaisin.

Kaikkeen kuitenkin on vielä niin pitkä aika ja edessä on paljon valmistautumista ja mietittävää. En lähde tämän vuoden aikana, enkä ehkä parin seuraavankaan, jos pääsen opiskelemaan. Opiskelujen jälkeen on armeija ja sen jälkeen olisin vapaa lähtemään, kulkemaan, eksymään, löytämään ja ennen kaikkea; vapautumaan.

Ostin joskus päiväkirjan. Kovakantisen, jonka kannessa on kaksi sutta. Se on odottanut merkitystään laatikossani. En ole hennonut kirjoittaa siihen mitään. Nytpä sitten tiedän, että silläkin on tarkoituksensa... Siitä tulee minun matkapäiväkirjani.

Maaliskuun aurinko, älä meitä hylkää.

Minulla on nälkä, mutta en syö. Vaaka näytti taas liikaa. Lähden pakoon.

Juoksen pitkin jäätyneitä polkuja. Metsään mennään paetakseen ihmisiä.. tai itseään. Juostessa ei tarvitse miettiä ja keskitynkin vain hengittämiseen. Koira kiitää valkeana sutena vierelläni umpihangessa. Se rakastaa juoksemista ja metsää samall intohimolla, jolla minäkin. Tunnen veljeyttä sitä kohtaan, vaikka se onkin vain koira.

Vaihdan tahdin kävelyksi, keuhkot repivät ilmaa sisäänsä. Antaudun polun vietäväksi. Jäisen ylämäen jälkeen se vaihtuu tieksi ja pää sanoo minun eksyneen, mutta jalkani eivät unohda sitä, missä olen joskus kävellyt. Luotan vaistoon enemmän kuin järkeen. Menen minne jalkani vievät.

Pian olen taas polulla, kapealla ja jäisellä polulla - ja pakenen. Kipu liukenee pois juostessa. En tunne mitään muuta kuin keväisen metsän. Kunnes uuvun jäiseen ylämäkeen ja kipu iskee alavatsaan.

Liukastelen sen ylös ja laella menen taas, enkä vain meinaa. Vastaantuleva koiranomistaja pakottaa meitä vaihtamaan suuntaa, otan lähimmän polun ja loikin sitä pitkin tieheni, villisieluinen seuralaiseni rinnallani umpihangessa koikkaloiden, sininen hihnansa suussaan.

Polku vie meidät sivistyksen pariin, hiekoitetuille teille. Alle puoli kilsaa ja pakenen taas metsäteille. Juoksen ylämäet ja suorat, mutkissa hidastan kävelyksi. Ei mene pitkälti kun olemme kotipihalla.

Loikin portaat asuntoon kaksi kerrallaan, säikäytän sudenvalkoisen kanssa naapurin tytön, jolle totean ohikulkiessa vain "oho", vaikka tarkoitukseni oli kai pahoitella äkillistä ilmestymistämme. Ahdistan koiran seinää vasten, jotta hän pääsee ohitsemme napit korvillaan ja puhelin kädessään.

Jatkan portaiden nousua juosten ja luikahdan asuntooni.

Ruumis huutaa ruokaa, mutta kaadan puolen litran tuoppiin appelsiinitäysmehua pohjalle, vettä sekaan ja muutama jääpala. Muuta en vielä saa.

Olen tehnyt päätöksen.

"On niitä, jotka jäävät, ja toisia, jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."
(Vilijonkka)

“Päämääränä on, että mitä ikinä tiedostamaton psyyke sisältääkin, siihen tulisi kyetä olemaan yhteydessä eli omistaa se, olipa se kuinka epämiellyttävää tai tuskallista. Ainoastaan toimimalla niin, että ensin tutustuu johonkin tiedostamattomaan tai hankalaan itsessä, sitten luo suhteen siihen ja lopuksi omistaa sen, ongelmasta voi vapautua. Luopuminen jostakin, esimerkiksi ongelmasta, edellyttää, että tunnistaa ensin mielessään sen omakseen, osaksi itseään, ja vasta sitten sen voi hylätä. Ilman omistamista ei voi luopua.”

 

(Irmeli Laitinen: Selviytymisopas työelämään ja sosiaalisiin tilanteisiin)

Kahden tuhannen ihmeellisen kuun aika.

Tavallaan kai haluan paeta taas täyteen anonyymiyteen, koska huomasin taas jääneeni yksin, tai ainakaan en voi luottaa niihin, joihin totuin luottamaan. En ole silti onneton, vain vähän yksinäinen.

Tämän blogin on tarkoitus kertoa minusta, minulta minulle kirjoitettuna. Lukea saa toki, jos hupsu ja mitätön elämäni kiinnostaa tai löydät siitä jotain itsesi kaltaista.

En voi puhua tulevaisuudesta, sillä se ei ole syntynyt vielä, vaikka sitä kohti olen matkalla. Päämäärä on jossain edessäni, jota kohti pyrin. En enää ajelehdi, vaan kuljen, päättäen itse suuntani.

Enemmän tietoa itse kirjoittajasta löytää sille suunnatulta välilehdeltä.