Haaveita lähtemisestä

Olen varmasti huono ihminen. Mutta halveksun kulutuskeskeistä yhdyskuntaa, halveksun materialismia. Tänään on ollut erityisen vaikeaa sietää mitään.

Koen tulleeni hylätyksi omien vanhempieni toimesta - tai koko suvun, oikeastaan. Muistan sen pettymyksen, kun joskus ala-/yläasteikäisenä tajusin, että sisareni ovat oikeasti puolisisaria ja äiti on silti aina kutsunut heitä siskoikseni. He eivät ole minun siskojani. En ole kuin puoliksi samaa verta heidän kanssaan. Sisareni tosin varmasti loukkaantuisivat, jos kutsuisin heitä puolisiskoiksi tai edes toisin asian mitenkään ilmi.

Tunnen olevani irrallinen ja tuntemattomien ihmisten ympäröimä. En jaksa teeskentelyä ja valehtelua. Välillä tuntuu, että veli on ainoa, johon voin luottaa missään määrin. Hän on samaa verta kanssani. Minä silti olen meistä se katkerin ja vihaisin. Hän on jotain, mitä hän on aina ollut.

Olen haaveillut tänään pois lähtemisestä. Matkalle. Kertomatta kenellekään, paitsi ehkä isälle. Hän ei luota äitiini, koska ovat eronneet, eikä siten voisi vahingossakaan lipsauttaa sitä hänelle. Haluaisin sitä paitsi säästää hänet sydänsuruilta. Ainoa ihminen, ketä en halua poistumisellani satuttaa, sillä hän ei ole tehnyt mitään sellaista, jonka takia hän ansaitsisi tulla satutetuksi.

Teen retken, koska haluan vapautua ja, koska se tekee minut onnelliseksi. Tämä kulutusyhteiskunta betonihelvetteineen ja suorituspakkoineen ei tee.

Sinällään on varmasti huvittavaa, että sukulaismiehen kanssa halveksumme toisiamme; hänen mielestään olen typerä landepaukku ja minä en näe hänessä muuta, kuin yhteiskunnan pilaaman ihmisen. Joskus sentään leikimme yhdessä, mutta siitäkin on jo liian kauan. Välillä hävettää tuntea hänet ja hävettää myöntää se, että välillä häpeän tuntea hänet.

En välitä hänestä sen enempää kuin muistakaan ihmisistä, joiden kohdalla toivon, etteivät he olisi minulle sukua. Häpeän heitä.

Vain veljellä ja isällä on enää nykyään merkitystä elämässäni. En voi sanoa rakastavani heitä, mutta koen tarvetta suojella pikkuveljeäni. Mitä isään taas tulee, minusta usein tuntuu, ettei hän ole tehnyt mitään väärää elämässään ja silti saanut ihan liian paljon paskaa niskaan. Vaikka häntä on vaikea rakastaa, kun elämänkatsomuksemme tai koirankasvatusfilosofiamme eivät missään määrin kohtaa. Emme kohtaa ihmisinä ja joinakin hetkinä hän ärsyttää minua yhtä paljon, kuin muukin suku. Mutta hän on silti ollut ainoa ihminen, jolta on voinut pyytää apua, kun olen sellaista tarvinnut - ja voin pyytää vieläkin, eikä hän jätä pulaan.

Toista ovat sitten muut ihmiset. Miten monesti olenkaan heiltä pyytänyt apua ja jäänyt kuitenkin ilman. Miten monesti olen ollut itse avuksi pyynnöstä, mutta kun itse tarvitsisin apua, en saa sitä keneltäkään. En osaa sanoa "ei", minkä takia minua on helppoa käyttää hyödyksi.

Sekin tavallaan suututtaa jo etukäteen, että kun joskus lähden, tiedän joiden sukulaisten käyttävän katoamistani säälinkeruuseen ihmisiltä. Olen yhtäkkiä rakastettu ja kaivattu, vaikka he eivät minua muistaneet silloin, kun vielä olin läsnä.

Lähteminen tavallaan pelottaa, sillä takaisin tuleminen on hankalaa. Mutta en toisaalta ole varma, aionko tullakaan takaisin.

Kaikkeen kuitenkin on vielä niin pitkä aika ja edessä on paljon valmistautumista ja mietittävää. En lähde tämän vuoden aikana, enkä ehkä parin seuraavankaan, jos pääsen opiskelemaan. Opiskelujen jälkeen on armeija ja sen jälkeen olisin vapaa lähtemään, kulkemaan, eksymään, löytämään ja ennen kaikkea; vapautumaan.

Ostin joskus päiväkirjan. Kovakantisen, jonka kannessa on kaksi sutta. Se on odottanut merkitystään laatikossani. En ole hennonut kirjoittaa siihen mitään. Nytpä sitten tiedän, että silläkin on tarkoituksensa... Siitä tulee minun matkapäiväkirjani.