Sää houkutteli ulos muutaman tärkeän ihmisen kanssa. Tuntui kierolta kävellä samoja polkuja, joita päivää aikaisemmin olin juossut paniikinomaisen ahdistuksen vallassa. Mietin mielessäni sitä tunnetta, miltä tuntui juosta. Vapauden tunnetta. Odotan kevättä kiihkeästi. Haluan haistaa mullan ja maan, juosta lahkeet ja kengät kurassa.
Järvellä tuuli kylmästi. Se porautui jokaisen vaatekerroksen läpi, luihin saakka. En kehdannut myöntää, että miten kovasti palelen. Koirilla kuitenkin oli hilpeää ja kaikki juoksivat itsensä väsyksiin. Vahingoiltakaan ei vältytty; sudenvalkoisen leikkikaverilta halkesi kieli ja verta olikin sitten sen mukaan vähän joka paikassa. Myös sudenvalkoiseni turkissa ja naureskeltiin siinä, että on tainneet poijjaat pari hiihtäjää napsaista iltapalaksi, heh heh.
Vanha herra ei nuorten viikareiden riehumisiin pahemmin osallistunut; olivathan toiset koirat tosin puolet isompia kuin se ja yli puolet nuorempia, joten vanhusta ei kiinnostanut turhanpäiväinen pelleily. Taskustani löytyvät namit kyllä kelpasivat ja niiden eteen tehtiinkin vankalla 10-vuoden kokemuksella tottisliikkeitä. Leikkikaluina olevia frisbeetä ja narupalloakin haettiin mielellään silloin, etenkin jos toinen niistä heitettiin pelkästään herralle.
Kävin istahmassa kaverin luona, mutta palasin kotiin.
Olen sortunut tänään moniin houkutuksiin. Huomenna on ryhdistäydyttävä.
Tällä hetkellä tunnen itseni perin väsyneeksi. Mikä on ihan kiva, muutaman huono unisemman yön jälkeen.
Olen huomannut lukemisen olevan myös vapauttavaa. Silti välillä tuntuu, että on liian vähän asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi.
Ai niin, en päässyt seurakunnalle kesätöihin puutarhuriksi. Varmasti katsoivat, ettei nimeäni kirkon kirjoista löydy ja sen mukaan päättivät, että tota ei ainakaan tänne.
1/3, eli kaksi on vielä tulilla ja niiden tilanne selvinnee piakkoin. Parin kuukauden päästä on yksi koulutusviikonloppu edessä, enkä ole saanut kyytiä sinne ja alan panikoimaan pikkuhiljaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti