Elämä on vieläkin taistelua nälän kanssa. En osaa syödä, enkä halua osata.
Viikon olen kärsinyt unettomuudesta. Nukahdan vasta aamuyöstä, jos nukahdan. Myös jonkinlainen apatia on vaivannut. Ei kiinnosta, eikä huvita tehdä yhtikäs mitään ja eilinen oli melko anaalista kaiken sen väsymyksen kärjistyessä tilaan, jossa en kuullut tai nähnyt mitään, enkä ollut henkisesti läsnä. Kaupan kassalla unohduin muihin maailmoihin ja säpsähdin kassaihmisen todetessa ostosten summan minulle; siinä vaiheessa vasta muistin, että missä olin.
Edellisen yön pyörin sängyssä ja kuuntelin riennoistaan palaavia ihmisiä kulkemassa ja puhumassa ulkona. Harkitsin sitäkin, että olisin lähtenyt ns. "samoilla silmillä" kouluun, mutta päätin jättää tekemättä. En ole ollut koko viikkona koulussa, koska ei vain huvita nähdä ketään.
Koulun alettua jouduin tekemään joitakin myönnytyksiä elämääni; aloin jälleen syömään lihaa, koska en halua olla ainut, jolle tehdään erikseen ruoka.
Jättänyt olen nyt tosin kaiken leivän, pastan ja perunat+pavut+herneet pois. Mahdollisimman vähän hiilareita.
Kirjoitustauon aikana on tapahtunut monenlaista. En mennyt alkuperäisiin valintoihini opiskelemaan, vaan hain jälkihaussa ihan muuhun, sain kutsun kokeeseen ja tässä sitä nyt ollaan. Puolikas vuotta opiskelua alalla, johon ihastun hetki hetkeltä enemmän. Minusta tosin tuntuu, etten ole kyllin hyvä ihminen tälle alalle, tai en pysty täyttämään opettajien odotuksia. Pelkään ihmisten pettyvän minuun.
Syksyllä menetin siskoni. Tarkkaa tietoa ei kuolinsyystä ole, mutta todennäköisesti lääkkeet ja viini. Mistä päättelisin, että hän ehkä halusikin lähteä. En tiedä, että miksi minulle kuolema on jotenkin kovin luonnollinen asia. Pääsen siitä ylitse mielestäni liian helposti. Toki en hänen valintaansa ymmärrä, jos hän sen tarkoituksella teki; tarkkaa tietoa ei tosiaan ole. Haluaisin tietää miksi. Itkin kyllä, kun uutisen hänestä kuulin, mutta en esimerkiksi hautajaisissa saanut tiristettyä kyyneltäkään, ja itseasiassa ehkä jopa vähän pidättelinkin itkua. Ei vain tuntunut oikealta itkeä; hän oli aina niin iloinen ja huumorintajuinen persoona. Monen mielestä omalaatuinen, mutta yhtäkaikki - hänestä ei voinut olla pitämättä sen hersyvän huumorin ja suoruuden takia. Kuten toinen siskoni sanoi: "Voin kuvitella P:n sanomassa meille: 'mitä te siinä märsäätte'."
En ole muutenkaan oikein ikinä ymmärtänyt kristinuskon hautajaisia juuri sen raskaan tunnelman ja pakollisen masentelun takia. Eikä vainajaa voida ikinä muistella sellaisena kuin hän todella oli: ylistetään ja kehutaan nyt, vaikka oikeasti ei hänestä niin suotuisasti olisi ajateltukaan.
Sisko kuitenkin onneksi sai näköisensä hautajaiset, joissa oli huumoria, suoruutta ja rehellisyyttä.
En tiedä, että mitä odotan vuodelta 2014. Toivoisin sen kadonneen itsekurin löytyvän jostain viimeinkin.
