Thank you for nothing.

Kahden vaiheilla, että jaksanko "angstailla" asiallisesti yhtään mitään.

Taloudellinen tuki, joka piti jouluksi tulla, ei sitten tulekaan. En tiedä vielä mitä teen..
Lisäksi pääsen synttäripäivänäni kökkimään hammaslääkäriin kaverin saattajaksi, vaikka toivoin siltäkin päivältä jotain ihan muuta... Toki kaveria autetaan hädässä. Eipä se tahallaan hammasongelmiaan aiheuta. Saattajaksi siis siksi, että eivät päästä pois rauhoitettua potilasta ilman saattajaa.

En oikeastaan voi sanoa muuta kuin, että olen väsynyt ja pettynyt.

Väsynyt fyysisesti, koska en saa unta kaiken tämän vitun stressin/ahdistuksen keskellä. Yritin nukkua, mutta makasin kaksi tuntia hereillä, kunnes olo kävi liian tuskaiseksi ja päätin nousta.
Väsynyt henkisesti siihen, että raha ei koskaan riitä. Joudun jatkuvasti priorisoimaan elämääni. Viime kuun suurin taistelu oli se, että syönkö loppukuusta vai rokotanko koiran. Päädyin siihen, että syön mieluummin, jotta voin mahdollisesti hoitaa koiraa vielä jatkossakin, enkä menetä viimeisiäkin järjen rippeitä syömättömyyden takia.

Pettynyt tähän Suomen sosiaaliturvaan.
Voisin vielä kysyä rahaa kahdesta muusta paikasta, mutta ne eivät todellakaan ehtisi ajoissa ja en rahaa tarvitse enää kuun vaihteen jälkeen - tai edes joulun jälkeen. Ensimmäinen päivä tulee asumistuki, kuitenkin.
Lainaa en edes kehtaa isältä kysyä, sillä synttärit ovat sunnuntaina ja sillä on tapana tipauttaa muutama pennonen sen kunniaksi (silloin kun ne sattuu muistamaan, enkä kehtaisi millään muistuttaa, taas). Suunnittelin senkin rahan käyttäväni muuhun kuin syömiseen, mutta eiköstä vittu, sekin ruokaan mene. Sääli, että syöminen on yksi tärkeimmistä prioriteeteista, jota ilman muu elämä ei onnistu ja pelkään menettäväni viimeisetkin rahtuset mielenterveyttäni... (Se on vaakalaudalla siksi, että kiristin jälleen kalorimääriä ja tuntuu jo nyt, että en vain pysty pitämään itseäni ja elämääni kasassa. En halua hajota, mutta se tuntuu tässä vaiheessa huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta, kuin tämä jatkuva kitkuttelu ongelmasta toiseen..)

Miten kadunkaan tahdittomuuttani sen suhteen, että olen kahdesti sortunut mättöilemään, vaikka lupasin lopettaa sen kuun alussa. Sen kahden kerran takia minulla voisi olla taskussa 100 euroa tai yli, nyt on vain 40 euroa ja kolme laskua maksamatta... Enkä sillä taitaisi saada jouluksi muuta kuin kinkun...

Lisäksi pitäisi keksiä bussikortti jostain, jotta voisin käydä koulussa. Pyörä tekee hidasta kuolemaa ja pelkään ajaa sillä siksi, että jos se hajoaa, minulla ei ole sitä varaa korjauttaa, saati hankkia uutta.

Yksinkertaisesti elämä tuntuu aivan liian vaikealta nyt.

Lisäksi vituttaa ihmiset, jotka eivät tajua sitä, että olen kärsinyt syömishäiriöstä sen noin 8 vuotta kai? En parane tästä, vaikka kuinka kehotettaisiin syömään... ja etenkin, jos toinen syömishäiriöinen kehottaa syömään siksi, että hän ei itse pysty... Se tuntuu vähättelyltä. On typerää nähdä oman toimintansa (epä?)loogisuus:
Ahdistus (muusta kuin ruoasta) -> hallinnan tunne elämästä katoaa -> syömisen kontrollointia -> hallinnantunne -> ahdistusta syömisestä -> syömisen kontrollointia -> ahdistusta...
Mutta silti samaan aikaan olemaan täysin... haluton.. tekemään sille yhtään mitään.

Jotain muitakin vitutuksen kohteita oli, mutta en muista niitä enää.

Olkoon tämä tässä.

Tänään en jaksa.

Zzz...

En ole vaihteeksi saanut nukuttua. Olen taas viiden jälkeen saanut unta hirveän tuskailun päätteeksi. Herätäkseni tosin ennen yhdeksää vahingossa. Pyörin sängyssä kahteentoista ja kun pad vingahteli aamunmerkiksi, ajattelin nousta ylös, vaikka toinen hälytys olisi kahdelta. Haluaisin nukkua, mutta en vain saa unta.

Olo on väsyneen raskas, edelleen ahdistunut ja aamun prioriteetteihin kuului vaa'alla pomppaaminen, jonka luku ei yllättäen lisännytkään ahdistusta. Olin varma, että ahminnat olisivat pilanneet senkin, mutta ei.

Joulu ahdistaa. Haluaisin laihtua ja jostain syystä saan eniten motivaatiota vasta loppuvuodesta. Sitten tulee Joulu mättöineen ja kaikki menee päin helvettiä, jonka jälkeen keräilen itseäni taas vuoden.

Joulu ahdistaa myös rahallisesti. Olen välttänyt tämän aiempina vuosina ilmoittamalla kaikille etukäteen, että en osta lahjoja, joten minullekaan ei tarvitse ostaa. Ties missä epämääräisessä lempeyden puuskassa ostin vanhemmilleni sekä kaverille lahjat.

Nyt tilillä on melkein 47 euroa ja sen pitäisi riittää jouluruokiin - toki jaamme tämän joulun kaverin kanssa puoliksi, kun täällä kämppään, kun oma asunnon sisäilmaongelma ei ole ratkennut ja en halua vanhempien luokaan mennä. Mitäpä siellä edes tekisin. Lahjat käyn viemässä, se saa riittää.

Olen taas siinä tilassa, ettei huvita syödä, vaikka olisi nälkä. Enkä jaksaisi raahata itseäni kouluunkaan. Kirjastostakin olisi pitänyt hakea yksi kirja.

Taidan eristäytyä piirto-/maalaustarvikkeideni seuraksi. Testasin yhden ikivanhan piirtopöydän toimivuutta ja se pelittää edelleen, joten eilinen kului paljolti sillä nihrustaen.

Yritän löytää motivaatiota.

Ai niin, tämä nauratti tänään:

Ihmiset ovat tyhmiä.

Olen nyt kahdesti viikon sisällä törmännyt vähemmän älykkäisiin kanssaeläjiini.

Useimmiten saan kulkea suden kanssa rauhassa kadulla, mitä nyt joku satunnaisesti kehuu sitä komeaksi tai lapset haluavat silittää. Tämä on täysin ok - koiraa saa tulla rapsuttelemaan ja minulta saa kysyä siitä. Tarkoitukseni koiranomistajana on edistää myönteistä koirakokemusta. Mutta kanssaihmiseni eivät tahdo edistää myönteistä ihmiskokemusta.

Nyt on kahdesti ollut näitä epämukavia törmäämisiä, jotka saavat vitutuskäyräni tärähtämään kohti kattoa.

Ensimmäinen johon törmäsin kuluneella viikolla oli mies, joka kyttäsi minua ja sutta kun olimme eräänä iltana valumassa kaupan suuntaan. Yritti aloittaa keskustelua ja puuttua koiranpitooni. Susi ei tässä vaiheessa noteerannut äijänkäppänää pätkääkään, vaan tutki ja puuhasi sudenjuttuja. Minäkin yritin ignoorata parhaani mukaan, sillä äijä ei ollut selvinpäin hatarasta askeleesta päätellen ja en muutenkaan ollut kovin sosiaalisella tuulella.
Erään alikulkutunnelin jälkeen äijä kääntyi selkeästi meitä kohti, pyysi päästämään sutta luokseen. En alunperinkään olisi halunnut tehdä tuttavuutta kyseisen ukkelin kanssa, mutta ajattelin, että jos se jättää meidät rauhaan sillä, että saa vähän rapsuttaa koiraa, niin hyvä on. Annoin koiralle hihnaa mennä tervehtimään.

Tapansa mukaan susi nousi kahdelle jalalle miestä vasten. Koira innostuu kohdatessaan uusia ihmisiä, mutta se ei tosiaan ollut uhkaava millään tavalla. Yleensä sitä paitsi rauhoittuu kun saa uusia tuttavuuksia nuuhkaistua naamasta, jonka takia se nouseekin kahdelle jalalle, koska ei muuten ylttyisi tutkailemaan ihmistuttavuuksien kasvoja.

Ei siinä. Mies alkoi jonkin helvetin takia huutamaan, että hyppää vain vasten, hän ei pelkää, jne. Lähti tulemaan koiraa kohti, joka silminnähden hämmentyi. Tässä vaiheessa sudellakin naksahti ja se hyppäsi uudelleen vasten, mutta hampaat välkkyen ja jäätävän louskutuksen säestämänä. Säikähdin itsekin sen verran, että yritin vetää koiraa pois ja lähteä karkuun. Äijä vaan tulee kohti ja huutaa, että häntä ei pelota, päästä koira.

Se huuteli vielä perään jotain ja vastasin takaisin, etten halua keskustella tuntemattomien kanssa koirastani, jos sopii.

En saanut kaupassa hoidettua asioitani kunnolla, sillä oli pakko hypätä vähän väliä tarkistamassa, että onko koiralla kaikki hyvin ja eihän se äijä ole mennyt lääppimään sitä.

Toinen kerta oli tänään, kun olin tulossa kaupalta kotiin päin. Myöhäinen iltapäivä ja niin edelleen.
Takaani tulee meluisa pariskunta, jota väistän pois kävelytieltä. Minun olisi jokatapauksessa ylitettävä katu päästäkseni kotiin, joten reitti on aivan normaali ja olen alle 50 metrin päässä kotioveltani.

En tiedä miksi tämä akka lähtee kävelemään perääni. Koiraa ei olisi kiinnostanut paskan vertaa, ellei akka olisi yrittänyt huitoa minua ja koiraa syystä, jonka vain narkin aivokemiallinen epätasapaino tietää.
Ei liene yllättävää, että susi ärähti hihnanmitalla kohti tuota ämmää, nykäisten melkein olkapääni sijoiltaan. Kysyin koiralta tässä vaiheessa, että mitä helvettiä. (Hyvinkin verrannollinen kieltoon.)
Susi tulee takaisin vierelleni, mutta jatkaa louskutusta päästämättä katsekontaktiaan irti tuosta ämmästä.
Ämmä huutelee, että ole hiljaa, turpa kiinni ja kysyy lopulta minulta, että miksi se haukkuu, pelkääkö se.
Mietin hartaasti jaksanko alentua vastaamaan olennolle, jonka aivotoiminta on selkeästi puutteellista.
Lopulta hymähdän, että sinä häiritset sitä. (Jälkeenpäin harmittaa, etten avautunut kunnolla siitä, miten paljon hänen kaltaisensa ihmiset raivostuttavat minua.)
En jäänyt kuuntelemaan akan vastausta, vaan vedin louskuttavan suden rappukäytävään ja katosin omaan kerrokseeni.

Olen niin korviani myöten täynnä tätä vitun yhteiskuntaa näiden saatanan narkkien kera, joiden järjenjuoksua ei voi kukaan ennustaa.

En voi sanoin kuvailla sitä, miten minua kyrpii ihmisten järjen rajallisuus sen suhteen, että minulla on hihnassa KOIRA, joka on MINUN YKSITYINEN LEMMIKKINI. Sitä EI lähestytä ilman MINUN LUPAANI. Sitä ei häiritä, pelotella, ronkita, lääpitä, kosketa, sille ei jumalauta edes puhuta yhtään mitään, jos se sattuu odottamaan minua kaupan ulkopuolella. (Eräänä päivänä avasin pyörääni ja koira odotti koirille varatulla paikalla, että otan sen mukaani. Sinä aikana, kun avasin pyörääni, 3 eri ihmistä puhui sille. Olisi tehnyt mieli avautua, mutta en jaksanut nähdä vaivaa. Mutta joskus sen vielä teen, että sidon koiran kaupan ulkopuolelle, jääden itse passiin ja ärähdän jokaiselle, joka siihen kajoaa sanallakaan.)

Enhän minäkään nyt - helkkari soikoon - kenenkään autoa tai pyörää käy silittelemässä ja juttelemassa, että oletpas sinä komea alffaroomeo, tuitui. Yksinkertaisesti en koske toisten omaisuuteen, vaan tyydyn sitä ihailemaan hiljaa mielessäni, jos siihen on tarvetta.

Vihaan muutenkin sitä, että koiran pitäisi olla hajuton, mauton, äänetön ja näkymätön jäsen yhteiskunnassa, mutta se on koira. Sillä on eläimen vaistot ja tarpeet, jotka tulisi ottaa huomioon - myös muiden ihmisten, eikä vain koiraomistajan.

Kenenkään ei tarvitse kunnioittaa tai antaa tilaa koiranomistajalle. Olet yhteisön sylkykuppi, syntipukki, vaikka olisit laittanut useamman 1000 työtuntia koirasi yhteiskuntakelpoisuuteen ja ylipäätään koulutukseen, koirasi olisi mallikelpoinen ja silti saat paskaa ja epäkunnioitusta niskaasi. Silti se on sinun koirasi, jota härkitään ja pelotellaan niin, että eläin tuntee olonsa uhatuksi ja kokee tarvetta puolustautua.
Ei täällä kukaan pelottele lapsiakaan julkisesti, joten miksi minun koiraani?

Mitä ihmiset eivät tajua siinä, että vaikka se on valkoinen, kuuliainen ja pääsääntöisesti ystävällinen, sieltä kuitenkin löytyy ihan yhtälailla saksanpaimenkoiraa kuoren alta? Sillä on täysi potentiaali olla vaarallinen ihmiselle, jos se sitä itse haluaisi tai minä en estäisi. Silti se ei ole ikinä ollut tarpeettomasti aggressiivinen ihmisiä tai toisia koiria kohtaan. Mutta se potentiaali tulisi aina tiedostaa, koirattomankin ihmisen. Eikä kyseessä tarvitse olla minun +35 kiloinen järkäleeni, vaan yhtä lailla niissä pikkukoirissakin on potentiaalia tehdä pahaa jälkeä.

Onko syy jossain vitun kateudessa, että kun tolla on noin hieno koira, niin mitä jos vaikka tehtäisiin vähän kiusaa, vai minkä vitun takia tarvitsee julkisesti tulla uhoamaan koiralle? Miksei minulle voi sanoa suoraan, jos joku meissä vituttaa? Tai miksi sitä ylipäätään tarvitsee huudella (sananvapauden nimissäkään) kenellekään? Kaikilla on toki sanan- ja mielipiteenvapaus, mutta ei se tarkoita sitä, että niiden nimissä sinulla on oikeus sanoa toiselle ihmiselle mitä tahansa mieleesi tulee tai, että toisen ihmisen tarvitsisi sitä hyväksyä.

Kuitenkin pyrin aina siihen, että koira ei ole häiriöksi muille ihmisille, joten mielestäni olisi vain kohtuullista, mikäli ihmisetkin pyrkisivät siihen, että he eivät ole häiriöksi minulle tai koiralleni.

Haluamme nauttia päiväkävelyistämme ja arjestamme rauhassa. Onko sitä niin vaikea käsittää?

Uneton.

Se tunne, kun heräät yksin pimeään ja ahdistaa. Näin unta, että koirani hyppäsi parvekkeelta ja kuoli käsivarsilleni. Samalla susi tulee töykkimään kuonollaan ja käpertyy lopulta jalkojeni päälle.

Sillä on ihmeellinen tapa havaita ja hoitaa ahdistuskohtauksiani. Oikeaan painopeittoon minulla ei ikinä olisi varaa, mutta ilmeisesti susi (+35 kg) on ihan yhtä hyvä tapa hoitaa ahdistusta.

Muistan vielä vanhempien luona asuessani hoitaneeni ahdistustani nukkumalla sohvalla. Vanhempani erosivat kun olin jotain 15-vuotias. Muutin äidin luokse, tai siis, olin viikot osastolla, mutta viikonloput äidin luona. Äiti oli harvoin kotona, koska sillä oli miesseuraa. Saatoin siis nukkua sohvalla ilman sen kummempia perusteluita.

Nukuin vielä ammattikoulun alkaessa sohvalla, jos olin ahdistunut.

Suffocating.

Olen väsynyt jatkuvaan taistelemiseen. Koko elämä on vain taistelua. Taistelua tuulimyllyjä vastaan. Toivotonta taistelua ahdistusta vastaan. Saatan olla edelleen toimintakykyinen, mutta välillä tuntuu, että en vain enää jaksa taistella ja "antaa kaikkeani", "pysyä liikkeessä". En ole kertonut kenellekään miten väsynyt olen.

Pahinta on, kun kukaan ei ymmärrä mitään.

Olen evakossa kotoa. Siellä on ilmeisesti jonkinasteinen sisäilmaongelma, saan päänsärkyä siellä ollessani, ellen pidä ikkunoita 24/7 auki, mikä on aika mahdotonta tällä kelillä. Sekin pitäisi hoitaa, mutta voimat eivät riitä.

Huomenna täytyy aloittaa opiskelut, joita en oikeastaan haluaisi aloittaa, koska ahdistaa ja en jaksa, mutta ei toisaalta myöskään ole vaihtoehtoa. Tiedän itsekin, ettei tämä perseellään istuskelu auta minua lähemmäksi tavoitteitani... Mutta kun en jaksa. En jaksa, en jaksa, en jaksa. Sama vanha virsi, jota kukaan ei kuuntele kuitenkaan.

Viimeeksi tänään yritin itkukurkussa sanoa, että sosiaalisten tilanteiden pelko hallitsee elämääni ja tiedän sen itsekin. Pelkään mennä opiskelemaan, vaikka aikuislukio onkin aikataulultaan parhaiten muokattavissa minulle ja jaksamiselleni. Nytkin aloitan kolmella kurssilla, joista kaksi on lähiopetusta ja yksi verkkokurssi.
Mutta kun se on se pakollinen sosiaalinen puoli, joka lyö paniikkivaihteen päälle.

Tosiaan, yritin ongelmaani taas selittää ihmiselle, jolla ei ole sos. pelosta minkäänlaista käsitystä. Kuulemma se menee ohitse viimeistään armeijassa. Muistutin, että tämä ei ole mitään "ohimenevää". Tämä ei ole mitään ujoutta. Tämä on typerää, naurettavaa, irrationaalista, sosiaalisiin tilanteisiin liittyvää pelkoa. Minä pelkään ihmisiä. Pelkään tilanteita, jotka eivät ole hallinnassani. Pelkään puheluita yli kaiken. Pelkään syödä julkisesti. Pelkään julkisia käymälöitä. Pääni tyhjenee, jos joudun yllättävään ja suunnittelemattomaan sosiaaliseen tilanteeseen. Ainoa paikka, missä tunnen oloni turvalliseksi on oma asuntoni. Rakkaat neljä seinää ja koira. Olen ihminen, jolle Netflix ja koira riittävät sosiaalisiksi kontakteiksi.

Pelkään jopa jumalauta puhua. En voi katsoa silmiin saamatta paniikkia. Saan ihmislaumoissa jännitystiloja hartioihin, koska pelkään ja yritän absorboitua lähimpään seinään, jotta voisin lakata olemasta ja kadota.

Olen elänyt tämän kirotun sairauden kanssa hieman yli puolet elämästäni. Tämä ei ole menossa mihinkään. Tämä on tullut jäädäkseen. Minulla on aikoja, kun se on parempi ja on näitä aikoja, kun olen sosiaalisesti niin vitun vammainen, että minulla pitäisi olla avustajakoira, joka puhuisi puolestani, koska en itse siihen kykene.

Miten toivonkaan, että tämä olisi vain jotain ohimenevää. Antaisin vaikka toisen kivekseni, että olisin normaali.

Sitäkin aspektia olen miettinyt, että olisiko minun mahdollista hankkia sudelle avustajakoiran paperit, sillä se lievittää ahdistustani ja tunnen oloni turvalliseksi sen kanssa, ihmisjoukoissakin. Sen kanssa olen normaali. Susi tekee minusta paremman ihmisen.

Läskeilystä en edes mainitse. Syön pakkomielteisesti ollessani 'poissatolaltani'. En tiedä milloin ja miten saan asian korjattua. Haluaisin pitää paaston, mutta luulen, ettei se onnistu nyt. En myöskään tiedä paljonko painan, koska vaaka on kotona. Synefriinit ovat kotona. Mukanani on ainoastaan puolikas purkillinen Vihreä Tee -tabletteja. Kofeiini ei ainakaan helpota ahdistusta. Päinvastoin. Mutta olen kyllä toisaalta juonut tänään kahvia ja Pepsi Maxiakin... En tiedä onko synefriinistä mitään hyötyä huomiseen, muuta kuin keskittymiskykyä se ainakin boostaisi.

Olen tuhonnut tänään kaksi jälkiuuniruispalaa, annoksen pastaa, pari suklaapatukkaa, poppareita, paketin keksejä, puolipakettia pipareita ja sinihomejuustoa, pepsiä ja kahvia. Ainakin.
Liikkunut en ole niin paljoa, että edellä mainitut olisi missään määrin ansaittua. Toisaalta tein itselleni lupauksen, että tämä oli viimeinen kerta, kun sorrun mihinkään mättöihin. Elän edelleen toivossa, että löytäisin huomisesta motivaatiota tai menettäisin vaikka ruokahaluni tai muuta kivaa.

Haluan opiskella, mutta kun olen vain niin kyvytön tällä hetkellä. Toivon ensi yölle myös unta... En nimittäin nukkunut viime yönäkään, koska valvoin ja mietin, että miten selviän maanantaista. Mistä löytäisin voimaa koota itseni?

En tiedä itsekään mitä tunnen. On tyhjää ja yksinäistä. En jaksa siivota, mutta sotken sitäkin enemmän. Katsoin itseäni peilistä tänään liian pitkään ja nyt ahdistaa.

Ahdistaa niin kamalan paljon.

En tiedä miksi tunnen menettäneeni kaiken. En halua olla yksin, mutta kun tuntuu, etten hallitse yhtään mitään.

En halua syödä.

Unease

Puhelinpainajaisia ja sisuja

Puhelut saavat oloni aina ahdistuneeksi. Etenkin numerot, joita en tunnista ja puhelut, joita en odota/joita ei ole sovittu etukäteen. Tässä tapauksessa etenkin siksi, että sosiaalitoimiston ja työ- ja elinkeinotoimiston puheluni ovat ohjattu muualle. Numeroni on myös salainen. Minulle ei siis pitäisi tulla montaa puhelua, etenkään numeroista, joita en tunnista.

Tänään kuitenkin tuli. Kolmannen samasta numerosta tulleen puhelun jälkeen olo alkoi olla raivoisan turhautunut ja epätoivoisen aggressiivinen. Riittävä puhelinahdistelu ajaa minut paniikkiin ja en pääse tästä oravanpyörästä ikinä ulos, jos en voi opetella omaan tahtiini puhelinasiointia. Tilanne on sentään nykyään niin hyvä, että pystyn vastaamaan puheluun, mikäli siitä on varoitettu etukäteen esimerkiksi tekstiviestitse, tai ajankohta on sovittu tms.

Viimeeksi puhuin pankin asiakaspalvelun kanssa, koska edellinen puhelimeni hajosi ja en pystynyt käyttämään tunnuslukusovellusta, enkä täten kyennyt kirjautumaan pankkiini. Sen pystyin hoitamaan, koska pystyin jättämään yhteydenottopyynnön ja tiesin jo valmiiksi mitä asiaa puhelu koskee ja millä aikataululla puhelu mahdollisesti tulee ja mistä numerosta. Kaikki epätietoisuutta ja siten ahdistusta aiheuttavat seikat oli pois, joten sen kanssa ei ollut ongelmia.

Kävi ilmi, että se oli työkkärin puhelu, mutta en ymmärrä miksi ne soittavat minulle, kun on sovittu, että minulle ei soiteta. Raivostuttaa, kun en voi luottaa noihinkaan tahoihin yhtään, mikä lisää sitä ahdistusta, että en haluaisi asioida koko lafkojen kanssa. TE-toimiston lisäksi siis sossu vittuilee ja valehtelee päin naamaa. Mutta no, hommat on nyt hoidossa, joten eipä sitäkään auta enää murehtia. 

Sain tänään pöydän. Kauniin, tummanruskean pöydän. Se on ilmeisesti hyvin pidetty entisessä kodissaan, koska pinnassa ei ole naarmun naarmua. Pieni kolhu vain, mutta sitä ei edes huomaa. Seuraavaksi minun on hankkiuduttava ruokaryhmästäni eroon, sellainen ruma, mummomainen, valkoinen ruusuistuimineen. Oli suunnitelmissa maalata se mustaksi ja verhoilla uudestaan, mutta sitten tämä kaunis kaluste eksyi tielleni ja päätin pistää pöytäkalustuksen vaihtoon.

Tämän lisäksi sain sängyn ja tulen vuodenvaihteeseen mennessä nukkumaan sängyssä jälleen. Vuodesohva oli hätäratkaisu, josta pääsen nyt eroon. Pieni asunto, joten jostain on luovuttava, jotta voi saada tilalle jotain muuta ja parempaa. Epäonnekseni tosin sain ilmaiseksi 160 cm leveän sängyn, joten saa nähdä miten nämä kalustukset tänne asettautuvat. En halua, että tämä tuntuu tukkoiselta ja täydeltä. Sitä olen yrittänyt välttää, sillä ahtaus ahdistaa. Niin minua, kuin koiraakin.

Sängystä ei ole kuvaa, koska ei ole vielä patjaa siihen, eikä kyllä mitään muutakaan 160 cm leveään sänkyyn sopivaa liinavaatetta... Ajattelin muutenkin ensi viikolla rähjäistä asunnon siistiksi, ottaa muutaman kuvan ja sitten sisustaa uudestaan. Saan ehkä sen maalaustelineenkin jonnekin sopimaan, kun sekin on ensi viikolla tulossa. On siis myönnettävä, että sisustuskärpänen on purrut, vaikka ei ole edes kevät. Haluan, että tämä luukku tuntuisi kodilta, etenkään kun en ole varma miten pitkään tässä joudun vielä asumaan, tai saan asua. Miten sen nyt sitten ottaa.

Erehdyin haaveilemaan tänään. En tee sitä usein, sillä se saa aikaan epämiellyttävän nostalgian tunteen. Minulla on haave, suunnitelma, tavoite. TIEDÄN mitä haluan elämältäni ja mitä haluan tehdä ammatikseni, mutta polku tuntuu olevan paljon mutkikkaampi ja töyssyisempi sinne, kuin aluksi kuvittelinkaan. Olin hetken aikaa koulussa toisella paikkakunnalla (ko. alalla), mutta sitten siskoni kuoli ja psyykeni jotenkin hieman ehkä romahti. Tein parhaani, mutta se ei ollut riittävästi, vaikka se ei koulumenestykseeni vaikuttanutkaan mitenkään. Vuosi sitten syksyllä opettaja nöyryytti minua luokan edessä ja hyvin alkanut kouluvuosi tuli päätökseen ennen aikaisesti. Olin niin syvästi loukkaantunut ja samalla häpäisty, etten pystynyt menemään enää takaisin, etenkin kun kyseisen opettajan kanssa olin muutenkin jatkuvasti napit vastakkain, joten eihän siitä yhteistyöstä olisi mitään tullut. En ollut tarpeeksi hyvä sinne.

Olen muutenkin sosiaalisesti erittäin mielenkiintoinen (tai vaikea) ihminen, joten tuon opettajan tempaus ei vain tehnyt hyvää ja se on osa syy, mikä esti minua menemästä sinne. Pelkäsin mennä takaisin. Koko tilanne oli kuin suoraan jostain painajaisestani. Opettaja ilmeisesti tiesti minne iski, koska se todella osui ja upposi. Mutta mitäpä niistä. En minä ikinä olisi siviilipuolelle halunnutkaan. Tulen vielä olemaan niin hyvä siinä mitä teen, että nekään ihmiset eivät voi ignoorata minua enää. Räjäytän perkele kaikkien käsitykset minusta.

Mutta sitä ennen haluan jatkaa hiljaiseloani ja korjata itseäni pala palalta.

Unohduin höpisemään taas ties mistä. Minulla oli oikeaa tekemistäkin. Piti pakata. Lähden viikonlopuksi kaverin luo.

Lopuksi vielä kuva rakkaasta sudestani ja armottomasta sekamelskasta. Mutta ensi viikolla siivoan, saatana.

Olen elänyt niin epäsäännöllisesti viime aikoina, että kaikki kulminoitui mielettömään päänsärkyyn eilenillalla. Olo oli todella huono vielä aamullakin. Olen 95% varma, että kyseessä on nestehukka, sillä en ole juonut paljon muuta kuin sokeritonta kolaa, jossa on kofeiinia. Yhtenä iltana hemmottelin itseäni ja ostin mansikka-kiivin makuista Bonaquaa ja sinä iltana ei särkenyt päätä.

Olotila helpottui kun join litran verran vettä, ja kun söi hieman. Edelleen tosin hutera olo, mutta ehkä se tästä rauhoittuu.

Erehdyin tilaamaan maalausvälineet, jos vaikka saisin pitkään suunnittelemani harrastuksen aloitettua. Olen tavallaan innostunut.

Illalla on kurssi. Nyt pitäisi kehittää jotain luovaa tai vähemmän luovaa tekemistä vielä päiväksi. Ehkä suunnitella myös uusi ulkoasu tälle bloginkuvatukselle.

Postaan jotain mielenkiintoisempaa sitten kun siltä tuntuu.

I've lost myself long time ago.

Läskeilyä potenssiin kymmenen ja enemmän.
Pakenin takaisin synnyinseudulleni. Mutta en taida osata silti elää. Yksinäisyys on ylivoimaista, mutta en halua olla kenenkään seurassa. Annoin toisen koiran pois, jotta jaksaisin, mutta en jaksa silti. Vain minä ja sudenvalkeani. Vanhempi asuu toistaiseksi isäni luona, jossa sitä käyn lähes viikottain rapsuttelemassa. Rakastan sitä yli kaiken, mutta kun energiani ei vain riitä.

Tämä vuosi on mennyt vauhdilla. Asunnottomuudesta asunnollisuuteen. Kevät meni treenatessa koiran kanssa ja eläessä normaalia elämää treffeillä käyden, pyöräillen ja laihtuen. Olin hetken aikaa jopa ihminen, mutta jotenkin olen taas onnistunut vetäytymään itseeni, enkä pääse liikkeelle ilman armotonta taistelua. Haluaisin vain olla turvassa neljän seinän sisällä. Elää internetillä ja Netflixillä, ainoat sosiaaliset kontaktini.

Oikeastaan sen vetäytymisen aiheutti yksi känni-ilta, jossa menin avautumaan elämästäni suurinpiirtein kaikille tuntemilleni ihmisille... ja sen häpeän myötä olen sulkenut heidät elämästäni täysin. En pysty kohtaamaan heitä. Mitenkään. On sanomattakin selvää, että kännien veto oli helvetin huono ajatus, mutta en voinut vastustaa, etenkin kun kaikki oli mennyt jonkin aikaa melko paskasti - tai siis - koko vuosi on ollut paska, vain vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään ja alan uupua tähän jatkuvaan taisteluun oikeudestani olemassa oloon, taisteluun suruttomuudesta ja siitä todellisuudesta, ettei ketään oikeasti kiinnosta mikään paskanvertaa, kunhan haluavat tehdä elämästäni mahdollisimman vaikeaa keinolla millä hyvänsä.

Katselin vanhoja kuvia itsestäni ja motivoiduin siitä, että olen joskus ollut niin kovin pieni. Keväällä laihduin kymmenen kiloa ja nyt olen kerännyt ne jo takaisin... Mutta että. Kaipaan sitä atleettista kroppaa, joka minulla vuosia sitten oli. Eihän se ollut kevyt, mutta se oli pieni.

En tiedä välillä kuka olen ja lukiessani vanhoja tekstejäni, kaipaan yölenkille. Haluan juosta taas ja löytää tarkoituksen elämälleni. Haluan olla pieni taas. Haluan paastota. Haluan olla jotain muuta kuin mitä olen nyt. En edes osaa sanoa mitä olen nyt. En ole miettinyt sitä aikoihin.

Olen vain kerrannut mielessäni asioita, joissa olen epäonnistunut, oppiakseni niistä jotain. Olen vasta tajunnut, etten tiedä mikä tai kuka olen ja mitä minä haluan. Liian pitkälle suunniteltu elämä aiheuttaa ahdistusta. En tällä hetkellä kykene ajattelemaan paria kuukautta pidemmälle, pahimpina hetkinä edes pari tuntia eteenpäin on liikaa. Pysyn järjissä, kun keskityn siihen mitä on nyt.

Kaipaan vapautta. Täydellistä irrallisuutta.
Antakaa minun muuttua jälleen sudeksi.

Näin unta jälleen viime yönä. Olin armeijassa. Olin helpottunut.

En ymmärrä miksi tämä eläminen on niin vaikeaa. Epäilen olevani sairas.