Kahden vaiheilla, että jaksanko "angstailla" asiallisesti yhtään mitään.
Taloudellinen tuki, joka piti jouluksi tulla, ei sitten tulekaan. En tiedä vielä mitä teen..
Lisäksi pääsen synttäripäivänäni kökkimään hammaslääkäriin kaverin saattajaksi, vaikka toivoin siltäkin päivältä jotain ihan muuta... Toki kaveria autetaan hädässä. Eipä se tahallaan hammasongelmiaan aiheuta. Saattajaksi siis siksi, että eivät päästä pois rauhoitettua potilasta ilman saattajaa.
En oikeastaan voi sanoa muuta kuin, että olen väsynyt ja pettynyt.
Väsynyt fyysisesti, koska en saa unta kaiken tämän vitun stressin/ahdistuksen keskellä. Yritin nukkua, mutta makasin kaksi tuntia hereillä, kunnes olo kävi liian tuskaiseksi ja päätin nousta.
Väsynyt henkisesti siihen, että raha ei koskaan riitä. Joudun jatkuvasti priorisoimaan elämääni. Viime kuun suurin taistelu oli se, että syönkö loppukuusta vai rokotanko koiran. Päädyin siihen, että syön mieluummin, jotta voin mahdollisesti hoitaa koiraa vielä jatkossakin, enkä menetä viimeisiäkin järjen rippeitä syömättömyyden takia.
Pettynyt tähän Suomen sosiaaliturvaan.
Voisin vielä kysyä rahaa kahdesta muusta paikasta, mutta ne eivät todellakaan ehtisi ajoissa ja en rahaa tarvitse enää kuun vaihteen jälkeen - tai edes joulun jälkeen. Ensimmäinen päivä tulee asumistuki, kuitenkin.
Lainaa en edes kehtaa isältä kysyä, sillä synttärit ovat sunnuntaina ja sillä on tapana tipauttaa muutama pennonen sen kunniaksi (silloin kun ne sattuu muistamaan, enkä kehtaisi millään muistuttaa, taas). Suunnittelin senkin rahan käyttäväni muuhun kuin syömiseen, mutta eiköstä vittu, sekin ruokaan mene. Sääli, että syöminen on yksi tärkeimmistä prioriteeteista, jota ilman muu elämä ei onnistu ja pelkään menettäväni viimeisetkin rahtuset mielenterveyttäni... (Se on vaakalaudalla siksi, että kiristin jälleen kalorimääriä ja tuntuu jo nyt, että en vain pysty pitämään itseäni ja elämääni kasassa. En halua hajota, mutta se tuntuu tässä vaiheessa huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta, kuin tämä jatkuva kitkuttelu ongelmasta toiseen..)
Miten kadunkaan tahdittomuuttani sen suhteen, että olen kahdesti sortunut mättöilemään, vaikka lupasin lopettaa sen kuun alussa. Sen kahden kerran takia minulla voisi olla taskussa 100 euroa tai yli, nyt on vain 40 euroa ja kolme laskua maksamatta... Enkä sillä taitaisi saada jouluksi muuta kuin kinkun...
Lisäksi pitäisi keksiä bussikortti jostain, jotta voisin käydä koulussa. Pyörä tekee hidasta kuolemaa ja pelkään ajaa sillä siksi, että jos se hajoaa, minulla ei ole sitä varaa korjauttaa, saati hankkia uutta.
Yksinkertaisesti elämä tuntuu aivan liian vaikealta nyt.
Lisäksi vituttaa ihmiset, jotka eivät tajua sitä, että olen kärsinyt syömishäiriöstä sen noin 8 vuotta kai? En parane tästä, vaikka kuinka kehotettaisiin syömään... ja etenkin, jos toinen syömishäiriöinen kehottaa syömään siksi, että hän ei itse pysty... Se tuntuu vähättelyltä. On typerää nähdä oman toimintansa (epä?)loogisuus:
Ahdistus (muusta kuin ruoasta) -> hallinnan tunne elämästä katoaa -> syömisen kontrollointia -> hallinnantunne -> ahdistusta syömisestä -> syömisen kontrollointia -> ahdistusta...
Mutta silti samaan aikaan olemaan täysin... haluton.. tekemään sille yhtään mitään.
Jotain muitakin vitutuksen kohteita oli, mutta en muista niitä enää.
Olkoon tämä tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti