Suffocating.

Olen väsynyt jatkuvaan taistelemiseen. Koko elämä on vain taistelua. Taistelua tuulimyllyjä vastaan. Toivotonta taistelua ahdistusta vastaan. Saatan olla edelleen toimintakykyinen, mutta välillä tuntuu, että en vain enää jaksa taistella ja "antaa kaikkeani", "pysyä liikkeessä". En ole kertonut kenellekään miten väsynyt olen.

Pahinta on, kun kukaan ei ymmärrä mitään.

Olen evakossa kotoa. Siellä on ilmeisesti jonkinasteinen sisäilmaongelma, saan päänsärkyä siellä ollessani, ellen pidä ikkunoita 24/7 auki, mikä on aika mahdotonta tällä kelillä. Sekin pitäisi hoitaa, mutta voimat eivät riitä.

Huomenna täytyy aloittaa opiskelut, joita en oikeastaan haluaisi aloittaa, koska ahdistaa ja en jaksa, mutta ei toisaalta myöskään ole vaihtoehtoa. Tiedän itsekin, ettei tämä perseellään istuskelu auta minua lähemmäksi tavoitteitani... Mutta kun en jaksa. En jaksa, en jaksa, en jaksa. Sama vanha virsi, jota kukaan ei kuuntele kuitenkaan.

Viimeeksi tänään yritin itkukurkussa sanoa, että sosiaalisten tilanteiden pelko hallitsee elämääni ja tiedän sen itsekin. Pelkään mennä opiskelemaan, vaikka aikuislukio onkin aikataulultaan parhaiten muokattavissa minulle ja jaksamiselleni. Nytkin aloitan kolmella kurssilla, joista kaksi on lähiopetusta ja yksi verkkokurssi.
Mutta kun se on se pakollinen sosiaalinen puoli, joka lyö paniikkivaihteen päälle.

Tosiaan, yritin ongelmaani taas selittää ihmiselle, jolla ei ole sos. pelosta minkäänlaista käsitystä. Kuulemma se menee ohitse viimeistään armeijassa. Muistutin, että tämä ei ole mitään "ohimenevää". Tämä ei ole mitään ujoutta. Tämä on typerää, naurettavaa, irrationaalista, sosiaalisiin tilanteisiin liittyvää pelkoa. Minä pelkään ihmisiä. Pelkään tilanteita, jotka eivät ole hallinnassani. Pelkään puheluita yli kaiken. Pelkään syödä julkisesti. Pelkään julkisia käymälöitä. Pääni tyhjenee, jos joudun yllättävään ja suunnittelemattomaan sosiaaliseen tilanteeseen. Ainoa paikka, missä tunnen oloni turvalliseksi on oma asuntoni. Rakkaat neljä seinää ja koira. Olen ihminen, jolle Netflix ja koira riittävät sosiaalisiksi kontakteiksi.

Pelkään jopa jumalauta puhua. En voi katsoa silmiin saamatta paniikkia. Saan ihmislaumoissa jännitystiloja hartioihin, koska pelkään ja yritän absorboitua lähimpään seinään, jotta voisin lakata olemasta ja kadota.

Olen elänyt tämän kirotun sairauden kanssa hieman yli puolet elämästäni. Tämä ei ole menossa mihinkään. Tämä on tullut jäädäkseen. Minulla on aikoja, kun se on parempi ja on näitä aikoja, kun olen sosiaalisesti niin vitun vammainen, että minulla pitäisi olla avustajakoira, joka puhuisi puolestani, koska en itse siihen kykene.

Miten toivonkaan, että tämä olisi vain jotain ohimenevää. Antaisin vaikka toisen kivekseni, että olisin normaali.

Sitäkin aspektia olen miettinyt, että olisiko minun mahdollista hankkia sudelle avustajakoiran paperit, sillä se lievittää ahdistustani ja tunnen oloni turvalliseksi sen kanssa, ihmisjoukoissakin. Sen kanssa olen normaali. Susi tekee minusta paremman ihmisen.

Läskeilystä en edes mainitse. Syön pakkomielteisesti ollessani 'poissatolaltani'. En tiedä milloin ja miten saan asian korjattua. Haluaisin pitää paaston, mutta luulen, ettei se onnistu nyt. En myöskään tiedä paljonko painan, koska vaaka on kotona. Synefriinit ovat kotona. Mukanani on ainoastaan puolikas purkillinen Vihreä Tee -tabletteja. Kofeiini ei ainakaan helpota ahdistusta. Päinvastoin. Mutta olen kyllä toisaalta juonut tänään kahvia ja Pepsi Maxiakin... En tiedä onko synefriinistä mitään hyötyä huomiseen, muuta kuin keskittymiskykyä se ainakin boostaisi.

Olen tuhonnut tänään kaksi jälkiuuniruispalaa, annoksen pastaa, pari suklaapatukkaa, poppareita, paketin keksejä, puolipakettia pipareita ja sinihomejuustoa, pepsiä ja kahvia. Ainakin.
Liikkunut en ole niin paljoa, että edellä mainitut olisi missään määrin ansaittua. Toisaalta tein itselleni lupauksen, että tämä oli viimeinen kerta, kun sorrun mihinkään mättöihin. Elän edelleen toivossa, että löytäisin huomisesta motivaatiota tai menettäisin vaikka ruokahaluni tai muuta kivaa.

Haluan opiskella, mutta kun olen vain niin kyvytön tällä hetkellä. Toivon ensi yölle myös unta... En nimittäin nukkunut viime yönäkään, koska valvoin ja mietin, että miten selviän maanantaista. Mistä löytäisin voimaa koota itseni?