Juoksen pitkin jäätyneitä polkuja. Metsään mennään paetakseen ihmisiä.. tai itseään. Juostessa ei tarvitse miettiä ja keskitynkin vain hengittämiseen. Koira kiitää valkeana sutena vierelläni umpihangessa. Se rakastaa juoksemista ja metsää samall intohimolla, jolla minäkin. Tunnen veljeyttä sitä kohtaan, vaikka se onkin vain koira.
Vaihdan tahdin kävelyksi, keuhkot repivät ilmaa sisäänsä. Antaudun polun vietäväksi. Jäisen ylämäen jälkeen se vaihtuu tieksi ja pää sanoo minun eksyneen, mutta jalkani eivät unohda sitä, missä olen joskus kävellyt. Luotan vaistoon enemmän kuin järkeen. Menen minne jalkani vievät.
Pian olen taas polulla, kapealla ja jäisellä polulla - ja pakenen. Kipu liukenee pois juostessa. En tunne mitään muuta kuin keväisen metsän. Kunnes uuvun jäiseen ylämäkeen ja kipu iskee alavatsaan.
Liukastelen sen ylös ja laella menen taas, enkä vain meinaa. Vastaantuleva koiranomistaja pakottaa meitä vaihtamaan suuntaa, otan lähimmän polun ja loikin sitä pitkin tieheni, villisieluinen seuralaiseni rinnallani umpihangessa koikkaloiden, sininen hihnansa suussaan.
Polku vie meidät sivistyksen pariin, hiekoitetuille teille. Alle puoli kilsaa ja pakenen taas metsäteille. Juoksen ylämäet ja suorat, mutkissa hidastan kävelyksi. Ei mene pitkälti kun olemme kotipihalla.
Loikin portaat asuntoon kaksi kerrallaan, säikäytän sudenvalkoisen kanssa naapurin tytön, jolle totean ohikulkiessa vain "oho", vaikka tarkoitukseni oli kai pahoitella äkillistä ilmestymistämme. Ahdistan koiran seinää vasten, jotta hän pääsee ohitsemme napit korvillaan ja puhelin kädessään.
Jatkan portaiden nousua juosten ja luikahdan asuntooni.
Ruumis huutaa ruokaa, mutta kaadan puolen litran tuoppiin appelsiinitäysmehua pohjalle, vettä sekaan ja muutama jääpala. Muuta en vielä saa.
Olen tehnyt päätöksen.
"On niitä, jotka jäävät, ja toisia, jotka lähtevät, niin on ollut aina.
Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."
(Vilijonkka)
(Vilijonkka)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti